Tulosta

Istumme nyt täällä taiteilija Tuuli Luukaksen keittiössä kahvilla ja lakkahillolla. Tarkoituksenamme on keskustella hetken aikaa Tuulin työstä ja asumisesta Myllypuron taiteilijakylässä.

Tuuli, koska muutit Myllypuron taiteilijakylään?

Se oli 1995 syksyllä.

Oliko muutto taiteilijakylään suuri muutos elämässäsi, oliko sinulla ateljeetilat olemassa jo ennen tänne muuttoasi?

Ei, muutin semmoisesta pienestä puutalosta. Olin asunut aika kauan ulkomailla ja muuttanut Pariisista takaisin Suomeen. Olin asunut kivassa puutalossa ja vuokrasopimus oli umpeutumassa. Etsin paikkaa jossa voisi asua pidempään. Nyt on mennyt noin 6 vuotta siitä kun muutit tänne.

Kuinka olet tykännyt asua täällä Myllypuron taiteilijakylässä?

Tämä on vastaus minun rukouksiini. Sopii minun tarkoituksiin hyvin. Silloin ajattelin että tämä on ihanaa, täällä on luonto ja metsä lähellä ja mikä parasta, metro menee läheltä joten täältä on loistavat yhteydet keskustaan ja eri puolille Helsinkiä. Sitten täällä on tämä oma rauhansa. Tietenkin on hyvä että on vakituinen asunto ja työtila. Vaikka lähtisikin esim. ulkomaille on oma paikka odottamassa.

Se on myöskin omasta (haastattelija) mielestäni yksi parhaita puolia täällä Myllypuron taiteilijakylässä asumisessa. On luonto lähellä ja kuitenkin Helsinki kaikkine palveluineen on lähellä. Omalta pihaltaan kun astuu ulos niin on luontopolulla metsässä. Luonto on läsnä jokapäiväisessä elämässä. Olet taas lähdössä Pariisiin, kuulin tuossa aikaisemmin että olet myöskin opiskellut Pariisissa. Opiskelit myöskin Suomessa, Taideteollisessa Korkeakoulussa.

Kerrotko vähän Pariisin opiskeluajoista?

Mitäs siitä, se oli intensiivistä aikaa, kansainvälistä yhteisopiskelua. Kaikki opettajat olivat kotoisin kuka mistäkin. Amerikkalaisia ja eurooppalaisia, taiteilijoita jotka asuivat ja työskentelivät kummallakin mainitulla mantereella. Vakituinen opettajakunta ja runsaasti vierailevia opettajia eri puolilta maailmaa. Tulivat esimerkiksi pitämään näyttelyä Pariisiin ja samalla vetivät kurssin tai työpajan taidekoulussa. Opiskelu oli aika paljon ateljeepohjaista, jokaisella oli oma pääopettaja. Sen lisäksi oli paljon kursseja vierailevien taiteilijoiden vetäminä. Aika älyllistä ja teoreettista opetusta oli paljon.

Mikä oli tämä oppilaitos jossa opiskelit Pariisissa?

Se oli tämä vanha klassinen taideakatemia, Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts.

Siellä on ilmeisesti myös hyvin paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, kuinka oli sinun kurssillasi?

Kyllä oli runsaasti opiskelijoita eri maista. Silloinhan syntyy aika hyvä tuttavaverkosto ja kuva siitä mistä asioista eri puolilta maailmaa tulevat taiteilijat ja opiskelijat ovat kiinnostuneet.

Kuinka oli tämä puoli kohdallasi, oliko siinä jotakin jota voisit erityisesti painottaa oman taiteellisen työskentelyn kannalta näin myöhemmin?

No, se on vaikea sanoa. Siinä vaiheessa kun ihminen on koulussa, hän ottaa vastaan runsaasti vaikutteita sekä punnitsee niitä omalta kannaltaan. Minulla se oli niin että olin asunut Ranskassa jo useita vuosia, olin ollut vaihto-oppilaana ja tunsin jo ranskalaista kulttuuria ja kielen. Minulla oli ollut kosketus ranskalaisuuteen jo 17 vuotiaasta ja oli lukenut paljon ranskaksi. Ranskankieli oli jo käyttökieli minulle. Koulu oli hyvin kansainvälinen, opiskelijoita oli paljon Aasiasta ja eri Euroopan maista ja Amerikasta.

Se teki päivistä kiinnostavia koska oli koko ajan kansainvälinen perhemeininki ja opiskeluryhmätkin muodostuivat eri maista kotoisin olevista opiskelijoista. Siinä oppi myös sen kuinka paljon vaikuttaa jokaisen kohdalla hänen kulttuuritaustansa. Eli silloin minulle tuli hyvin selväksi sellainen asia jossa olin jo ollut voimakkaasti mukana Suomessa eli metsäliikkeissä ja luonnonsuojeluliikkeissä että keskityin hyvin paljon ympäristötaiteeseen.

Minulle tuli jollakin tavalla vahvemmaksi ja vahvemmaksi sen vähemmistökulttuurin identiteetin tiedostaminen jota suomalaisena siellä edustin. Se korostui ja tajusin että tämähän on mahtava homma että tavallaan itse edustaa tällaista pientä kulttuuria. Siinä missä ranskalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset edustavat tällaisia valtakulttuureja, joutuu suomalaisena miettimään että miten minä pystyn ilmaisemaan itseäni ja selvittämään muille että joku metsä on aihe ja syy tehdä taidetta. Jollekin ranskalaiselle voi olla vaikea kuvitella miten se liittyy johonkin maailman sivistysperintöön ja mitä kiinnostavaa siinä on.

Siinä on tekeminen että löytää ne sellaiset konstit ilmaista itseään että esimerkiksi tämä metsä on osa meidän kulttuuria ja me vaalitaan sitä. Kuinka vaikea on tuoda esiin ja toisille ymmärrettäviksi sellaisia koodeja jotka ovat omasta kulttuurista. Vaikka kuvataide on visuaalista, on nykytaiteessa paljon lähtökohtia jotka ovat hyvin mentaalisia ja kulttuurikontekstiin liittyviä ja sitten ihan tällaisia tiedollisia taustoja täytyy tietää, se ei olekaan niin itsestään selvää kuinka pystyy tulkitsemaan asioita ymmärrettäviksi puolin ja toisin.

Sen jälkeen minulla tuli hyvin vahvaksi sellainen ajatus ettei saa koskaan katkaista suhdetta omaan äidinkieleen eikä myöskään kaikkeen siihen sanattomaan viestintään joka kuuluu kaikkeen siihen omaan kulttuuritaustaan jota kantaa matkassaan.

Meillä on esimerkiksi luontosuhde aika vahva ja se on luonteva osa meidän persoonaa eikä sitä käy peitteleminen. Se on meidän vahvuus. Eikä sitä aina tiedä miten se taideteoksen kautta välittyy, mutta ajattelin että kun on vain oma itsensä ja tekee niitä asioita jotka ovat tärkeitä. Tematiikat voivat taiteilijoilla olla elämän varrella mitä vaan ja eri asioista mutta nämä ovat sellaisia syvätasoja.

On itsestään selvää että jos esimerkiksi joku japanilainen tulee jostain shintokulttuurista tai jostain budhalaisuudesta niin se taideteos tai esitys on aivan eri asia kuin esimerkiksi meille. Tai joku juutalainen taiteilija jolla on hirveän vahva oma identiteetti niin se täytyy niin kuin tajuta että tämä puhuu tästä ja tuo tuosta ja minulla voi loppua konseptit kesken tajuta ja sitten tämä taiteilija heittää tavallaan sinut etsimään että mitkä ne sinun ajatuksesi ovat. Siinä joutuu niin kuin kuulostelemaan ja myöskin selventämään omia juttuja toisille.

Voisin kuvitella että äskeisessä puheenvuorossasi tuli esille monta sellaista seikkaa jotka kenties erottavat opiskelun omassa maassa, omalla äidinkielellä ihmisten kanssa joiden kanssa on tätä kautta helpompi kommunikoida. Kun opiskelijoita tulee paljon eri puolilta maailmaa ja työskennellään yhdessä, joutuu varmasti ajattelemaan kuinka teokset viimekädessä välittyy muille ihmisille joilla ei välttämättä ole käsitystä minkälaisesta maailmasta teoksen tekijä tulee. Minkä itse ajattelisit olevan suurimman eron tai vaihtoehtoisesti yhtäläisyys opiskeluusi Suomessa ja Ranskassa.

Ehkä siinä on kuitenkin se että taidekoulutuksessa aina kuitenkin perehdytään siihen tekemisen välineeseen mutta siellä Pariisissa oli kuitenkin se että jos opetuksessa käsiteltiin jotain esimerkiksi valokuvauksesta niin oli usein mahdollisuus mennä paikanpäälle tutkimaan kyseisiä teoksia. Joku opettaja kehotti kurssin aikana menemään sinne ja sinne jossa on näyttely joka valaisee käsiteltävää asiaa. Sitten juostiin jonnekin kulman taakse galleriaan ja siellä oli koko komeus esillä.

Jatkuvasti sai niin hyviä eväitä että kun jotakin asiaa käsiteltiin niin siihen saattoi tutustua myös oikeasti. Näyttelyitä ruodittiin runsaasti ja joku taidehistorioitsija tai kriitikko otti ilmiöt heti mankeliin.

Opettaja saattoi esimerkiksi viedä meidät keskelle jotain yhteiskunnallista tilannetta. Jollekin aukiolle jonne oli majoittunut 600 afrikkalaista. Opettaja kertoi että tässä on 600 afrikkalaista, ne asuu täällä puolijoukkueteltoissa ja sieltä tuli semmoisia virkamiesafrikkalaisia jotka tuli attasheasalkkujen kanssa niistä puolijoukkueteltoista. Naiset pesi letkulla lapsia siinä. Tämä oli sitä pariisilaista asuntopolitiikkaa ja se jouduttiin kohtaamaan.

Meidän ryhmässä oli yksi juutalainen nainen ja hän oli ihan kauhuissaan ja sanoi että hänelle tuli mieleen palestiinalaisten leirit. Minulle tuli mieleen että kun olin ollut Talaskankaalla noissa Alta liikkeen puolijoukkueteltoissa jotka ne oli saanut lahjoituksina näihin yhteiskunnallisiin aktioihin että se oli hirveän vahvaa, heti pamautettiin ihminen sinne keskellä näitä asioita ja sitten alettiin vasta työskentelemään ja käsittelemään juttua.

Me työstettiin vuosi näitä yhteiskunnallisia tematiikkoja ja minä tein sellaisen performanssin noilla makuupusseilla jotka sain lahjoituksena.

Aloin myös käsittelemään naista tai tällaista toiseuden tilaa. Se oli itse asiassa meitä monia yhdistävä tekijä koska monet meistä eivät olleet siitä ranskalaisesta yhteiskunnasta vaan vieraita. Meillä ei ollut kansalaisuussuojaa siellä ja me puhuttiin enemmän ja vähemmän ranskaa.

Me nähtiin se afrikkalaisten tilanne ja keskusteltiin heidän kanssaan jonkun verran tai sitten ruvettiin työstämään jotakin omaa. Jokaisella meni se projekti vähän omiin suuntiin ja lopuksi projekti esiteltiin loppunäyttelynä. Riippui tietysti hyvin paljon siitä kuka oli opettaja mutta tämäntyyppistä yhteiskunnallisuutta oli paljon.

Tässä tulee nyt se suuren maailman metropolin etu että olipa asia melkein mikä tahansa niin sitä ei tarvitse käsitellä pelkästään dokumentoidun informaation, kirjojen, videoiden yms. kautta. Voit mennä kaupungille ja löytää sen sieltä olipa asia kuin asia.

Niin mutta toisaalta näiden kaikkien kirjojen ja muiden merkitys on sielläkin suuri eikä sitä voi vähätellä. Voi hakea tietoa ja pohtia. Mutta on hienoa kun voi nähdä näitä huippujuttuja, oli niistä mitä mieltä vaan. Mutta on kuitenkin nähnyt jotakin sellaisia viitepisteitä. Se vapauttaa hirveästi, minulla oli ainakin siinä vaiheessa aika lailla käsitys että suomalainen taide oli aika vahvasti jakautunut siihen että tämä on kuvanveistoa, tämä on maalausta, tämä grafiikkaa.

Silloin oli aluillaan nämä installaatiotekniikat ja se että olin nainen nousi tärkeäksi. Monet opettajat Suomessa oli miehiä, oli minullakin joitakin naisopettajiakin ja minulla oli siihen aikaan aika vahva naisnäkemys taiteilijana ja pidin tärkeänä että naiset etsivät näitä omia kysymyksiä myös muotokielessä täysin vapaasti.

Minulla oli Pariisissa opettajina kansainvälisiä naistaiteilijoita mitä pidin hyvänä. Se oli vapauttavaa, kannustettiin tekemään ihan millä materiaaleilla tahansa. Teet vaan, kunhan ne asiat mitä teet on totta, niissä on substanssia ja joku suhde joka sinulle on problemaattinen tai mikä sinua askarruttaa tai mihin haluat panostaa yhteiskunnallisesti tai onko siinä työssä joku semmoinen rehellinen lähtökohta johon teos ankkuroituu.

Sen jälkeen sinä vain etsit niitä tekniikoita joilla tehdä. Minun taidekäsitys on aika vahvasti niin että arvostan kyllä sitä että joku osaa jonkun grafiikanjutun viimeisen päälle mutta minun taiteilijanlaatu ei ehkä ole niin sellainen käsityöläispohjainen.

Minä kelaan ehkä enemmän niin kuin jotkut kirjailijat tai tutkijat. Minulle tila on tärkeä ja otan niitä elementtejä mitä siinä on ja sitten minä työstän niitä. Minulle on ihan yhtä luontevaa käyttää jotakin ompelua tai valokuvasuurennoksia tai sitten voin itse piirtää. Ei sillä ole väliä.

Ranskalaista kulttuuriahan sanotaan sanan ja keskustelun kulttuuriksi ja se varmasti pitää paikkansakin. Mutta ei liene mitään syytä väittää että se olisi vain ja ainoastaan sitä koska ranskalainen kulttuuri on myöskin synnyttänyt muiden taiteiden alueella runsaasti hienoja saavutuksia. Puheenvuorossasi viittasit hyvin vahvasti tähän analysoinnin ja käsitteiden, sanojen ja tulkinnan, ymmärtämisen maailmaan. Kerroit että olit jo suuntautunut hyvin vahvasti yhteiskunnallisesti ja ympäristöliikkeisiin Suomessa opiskellessasi.

Olettaisin että kertomasi opiskelumuoto tuki sitä minkä olit jo löytänyt?

Ei minulle ranskalaisuus ole mikään itseisarvo, päinvastoin koin siellä itse edustavani vähemmistöä. Tajusin selvästi mistä tulen. Opettajani sanoikin alussa että "You come from Eastern Europe". Oli jopa selvä ero jopa ruotsalaisiin, hirveän vahvasti tuli esille että minä olen itämaista lähtöä, läheltä Venäjän rajaa. Omat identiteetin tekijät tavallaan karkastuu esiin ja sitten niitä alkaa tutkia että mitä ne on. Näitä teemojahan voi sitten työstää vaikka loppu ikänsä. Päätin vain lähteä liikkeelle näistä lähtökohdista. On tärkeää ettei pakene omia todellisia kysymyksiään, se saa näkyä mistä on kysymys. Opettajatkin rohkaisivat meitä siitä huolimatta että kirjoitimme ranskaa päin seiniä. He sanoivat että on hyvä antaa näkyä että olette ulkomailta. Rispaantumista ei halveksittu ja teoksissa saattoi käyttää vaikka omaa kieltä. Kirjaimet jo sinänsä, meidän käyttämät ja sitten arabialaiset tai kyriiriset aakkoset ovat hyvin vahvoja visuaalisia elementtejä ja samalla vahvaa visuaalista kielikylpyä.

Viittasit erään opettajasi mainintaan että sinähän tulet sieltä itäisestä Euroopasta. Opiskeluvuotesi siellä Pariisissa olivat heti 1990 luvun alussa 91-93, pari vuotta. Euroopan poliittisella kartalla oli alkanut tapahtua suuria, valtiota hävisi ja syntyi. Kuinka tämä näkyi opiskelijamaailmassa Pariisissa?

Muistan kun lähdin oli se Viron juttu ja Suomessa lama. Olin pois ne pahimmat lamavuodet. Kun kävin lomilla Suomessa ihmettelin kun kaikki kaupat näytti tyhjiltä. Palattuani opintojen jälkeen takaisin Suomeen laman keskelle, oli vaikea aloittaa kuvataiteilijana. Talous oli tiukalla.

Sinulle järjestyi tavallaan aika hyvä näkökulma myös Suomeen päin kun olit ulkona. Kulttuuria ja taidettakin ravistelleen laman vaikutuksiin. Lähialueella tapahtui isoja mullistuksia, Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät ja raju taloudellinen lama kotimaassa. Muistan että kontrasti 80 lukuun oli raju. Suomeen oli muutaman vuoden vallalla melkeinpä pöyristyttävä, töykeään käytökseen ihmisiä ajanut kerskailun kulttuuri. Sitten tuli lama ja leipäjonot. Minkälaisia muistikuvia sinulla on näiltä ajoilta? Kuinka pariisilaiset ja opiskelijakaverisi huomioivat koillisen Euroopan tapahtumia?

En muista itse asiassa kovinkaan paljon noita asioita. Olin varmaankin niin keskittynyt opintoihini. Suomesta käsin asiat näyttää erilaisilta kuin esim. Pariisista. Uutisointi painottaa eri asioita. Pariisissa tapahtumat hukkuivat muutoinkin vilkkaaseen elämänmenoon ja Pariisi on kauempana näiltä rajoilta. Ehkä minä ajattelen sillä tavalla että nyt (v. 2001) on noin 10 vuotta niistä tapahtumista ja oikeastaanhan ne tapahtumien seuraukset alkavat näkyä vasta pikku hiljaa. Jos ajattelee vaikka jotakin Viron kehitystä ja Venäjää. Venäläiset ovat pikkuhiljaa kaivamassa uutta identiteettiä esiin ja yhteiskunnassa tuollaiset muutokset ovat hitaita. En tiedä voiko tällaisia asioita mitenkään typistää. Täytyy ottaa isot asiat isoina. Minä näen että meillä on luontevat naapuruussuhteet Viroon ja Venäjälle mutta ehkä keskieurooppalaiset painottaa eri asioita. Maailmanpolitiikan mittakaava näyttää tosiaan erilaiselta Pariisista.

Oliko opiskelutovereidesi joukossa venäläisiä tai baltteja?

En muista opiskelijoista mutta yksi tärkeä opettaja oli Puolasta ja toinen oli syntyjään Ukrainasta. Opettajissa oli paljon Itä-Euroopan juutalaisia. Yksi opiskelija oli bulgaari, itäisen Euroopan maista ei ollut juurikaan opiskelijoita. Pohjoismaisia ja aasialaisia opiskelijoita oli paljon.

On kiinnostavaa mitä sanoit että se kansainvälisyys näkyy opiskelijayhteisössä mutta toisaalta on jokaisen kulttuuritausta ja eihän se identiteettikään ole mikään blokkijuttu. Maailmanpoliittiset mullistukset muuttaa olosuhteita ja esimerkiksi Balkanin sota muutti Helsingin katukuvaa, niin kuin Somaliankin sota.

Meidän 92 bussissa kuultavien kielten kirjo on varsin monipuolinen. Minäkin olen bussissa tavannut ja keskustellutkin yhden kaverin kanssa joka on Balkanilta. Se on sillä tavalla jännä että tämä nykyinen maailma ja kansainvaellukset joita on sotatilojen takia menossa niin se pakottaa ihmiset arvioimaan ympäristöään uudestaan. Sitten on tietotekniikka jota nuori polvi osaa käyttää ja muodostuu uudenlaisia kokonaisia kulttuureja ja teknologisia avauksia. ihmiset joutuu miettimään sitä mistä kaikista asioista heidän elämänsä koostuu ja mikä heidän suhteensa on siihen paljonpuhuttuun toiseuteen. Suomi ei ole mikään monokulttuuri.

Tämä on kiinnostavaa sillä meidän oma pieni vähemmistökulttuuri täytyy pitää elossa ja me kaikki olemme sen eläviä ilmentymiä, me puhutaan tätä kieltä jota ei kovin moni maailmassa puhu ja minä näen että meillä on kaikki intressit pitää sitä yllä.

Toisaalta on kiinnostavia asioita joita voimme vastaanottaa muilta ja varioida omiin tarpeisiimme. On tärkeää oppia ymmärtämään miksi joku toinen tekee asioita tavallaan vaikka me ei niin tehdäkään.

Taiteilijana voi yrittää käsitellä näitä monia kulttuurien välisiä konfliktipisteitä sanotaan tollasella henkilökohtaisella tasolla, mikrotasolla. Se on aina myös väylä ymmärtää asioita yleisemmälläkin tasolla. Kiinnostavinta on kuitenkin liikkua ihmisen tasolla.

Aivan, heti kun asiat karkaa kauas ihmisen tasolta niin jälki voi olla aika pahaa. Mitä lähempänä pysymme sitä fyysisen olemassa olevan ihmisen tasoa niin sitä lähempänä olemme myöskin siihen kuuluvaa hyvyyttä.

Haastattelija KekeTop 

Osumia: 2287