Istumme nyt täällä taiteilija Tuuli Luukaksen keittiössä kahvilla ja lakkahillolla. Tarkoituksenamme on keskustella hetken aikaa Tuulin työstä ja asumisesta Myllypuron taiteilijakylässä.

Tuuli, koska muutit Myllypuron taiteilijakylään?

Se oli 1995 syksyllä.

Oliko muutto taiteilijakylään suuri muutos elämässäsi, oliko sinulla ateljeetilat olemassa jo ennen tänne muuttoasi?

Ei, muutin semmoisesta pienestä puutalosta. Olin asunut aika kauan ulkomailla ja muuttanut Pariisista takaisin Suomeen. Olin asunut kivassa puutalossa ja vuokrasopimus oli umpeutumassa. Etsin paikkaa jossa voisi asua pidempään. Nyt on mennyt noin 6 vuotta siitä kun muutit tänne.

Kuinka olet tykännyt asua täällä Myllypuron taiteilijakylässä?

Tämä on vastaus minun rukouksiini. Sopii minun tarkoituksiin hyvin. Silloin ajattelin että tämä on ihanaa, täällä on luonto ja metsä lähellä ja mikä parasta, metro menee läheltä joten täältä on loistavat yhteydet keskustaan ja eri puolille Helsinkiä. Sitten täällä on tämä oma rauhansa. Tietenkin on hyvä että on vakituinen asunto ja työtila. Vaikka lähtisikin esim. ulkomaille on oma paikka odottamassa.

Se on myöskin omasta (haastattelija) mielestäni yksi parhaita puolia täällä Myllypuron taiteilijakylässä asumisessa. On luonto lähellä ja kuitenkin Helsinki kaikkine palveluineen on lähellä. Omalta pihaltaan kun astuu ulos niin on luontopolulla metsässä. Luonto on läsnä jokapäiväisessä elämässä. Olet taas lähdössä Pariisiin, kuulin tuossa aikaisemmin että olet myöskin opiskellut Pariisissa. Opiskelit myöskin Suomessa, Taideteollisessa Korkeakoulussa.

Kerrotko vähän Pariisin opiskeluajoista?

Mitäs siitä, se oli intensiivistä aikaa, kansainvälistä yhteisopiskelua. Kaikki opettajat olivat kotoisin kuka mistäkin. Amerikkalaisia ja eurooppalaisia, taiteilijoita jotka asuivat ja työskentelivät kummallakin mainitulla mantereella. Vakituinen opettajakunta ja runsaasti vierailevia opettajia eri puolilta maailmaa. Tulivat esimerkiksi pitämään näyttelyä Pariisiin ja samalla vetivät kurssin tai työpajan taidekoulussa. Opiskelu oli aika paljon ateljeepohjaista, jokaisella oli oma pääopettaja. Sen lisäksi oli paljon kursseja vierailevien taiteilijoiden vetäminä. Aika älyllistä ja teoreettista opetusta oli paljon.

Mikä oli tämä oppilaitos jossa opiskelit Pariisissa?

Se oli tämä vanha klassinen taideakatemia, Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts.

Siellä on ilmeisesti myös hyvin paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, kuinka oli sinun kurssillasi?

Kyllä oli runsaasti opiskelijoita eri maista. Silloinhan syntyy aika hyvä tuttavaverkosto ja kuva siitä mistä asioista eri puolilta maailmaa tulevat taiteilijat ja opiskelijat ovat kiinnostuneet.

Kuinka oli tämä puoli kohdallasi, oliko siinä jotakin jota voisit erityisesti painottaa oman taiteellisen työskentelyn kannalta näin myöhemmin?

No, se on vaikea sanoa. Siinä vaiheessa kun ihminen on koulussa, hän ottaa vastaan runsaasti vaikutteita sekä punnitsee niitä omalta kannaltaan. Minulla se oli niin että olin asunut Ranskassa jo useita vuosia, olin ollut vaihto-oppilaana ja tunsin jo ranskalaista kulttuuria ja kielen. Minulla oli ollut kosketus ranskalaisuuteen jo 17 vuotiaasta ja oli lukenut paljon ranskaksi. Ranskankieli oli jo käyttökieli minulle. Koulu oli hyvin kansainvälinen, opiskelijoita oli paljon Aasiasta ja eri Euroopan maista ja Amerikasta.

Se teki päivistä kiinnostavia koska oli koko ajan kansainvälinen perhemeininki ja opiskeluryhmätkin muodostuivat eri maista kotoisin olevista opiskelijoista. Siinä oppi myös sen kuinka paljon vaikuttaa jokaisen kohdalla hänen kulttuuritaustansa. Eli silloin minulle tuli hyvin selväksi sellainen asia jossa olin jo ollut voimakkaasti mukana Suomessa eli metsäliikkeissä ja luonnonsuojeluliikkeissä että keskityin hyvin paljon ympäristötaiteeseen.

Minulle tuli jollakin tavalla vahvemmaksi ja vahvemmaksi sen vähemmistökulttuurin identiteetin tiedostaminen jota suomalaisena siellä edustin. Se korostui ja tajusin että tämähän on mahtava homma että tavallaan itse edustaa tällaista pientä kulttuuria. Siinä missä ranskalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset edustavat tällaisia valtakulttuureja, joutuu suomalaisena miettimään että miten minä pystyn ilmaisemaan itseäni ja selvittämään muille että joku metsä on aihe ja syy tehdä taidetta. Jollekin ranskalaiselle voi olla vaikea kuvitella miten se liittyy johonkin maailman sivistysperintöön ja mitä kiinnostavaa siinä on.

Siinä on tekeminen että löytää ne sellaiset konstit ilmaista itseään että esimerkiksi tämä metsä on osa meidän kulttuuria ja me vaalitaan sitä. Kuinka vaikea on tuoda esiin ja toisille ymmärrettäviksi sellaisia koodeja jotka ovat omasta kulttuurista. Vaikka kuvataide on visuaalista, on nykytaiteessa paljon lähtökohtia jotka ovat hyvin mentaalisia ja kulttuurikontekstiin liittyviä ja sitten ihan tällaisia tiedollisia taustoja täytyy tietää, se ei olekaan niin itsestään selvää kuinka pystyy tulkitsemaan asioita ymmärrettäviksi puolin ja toisin.

Sen jälkeen minulla tuli hyvin vahvaksi sellainen ajatus ettei saa koskaan katkaista suhdetta omaan äidinkieleen eikä myöskään kaikkeen siihen sanattomaan viestintään joka kuuluu kaikkeen siihen omaan kulttuuritaustaan jota kantaa matkassaan.

Meillä on esimerkiksi luontosuhde aika vahva ja se on luonteva osa meidän persoonaa eikä sitä käy peitteleminen. Se on meidän vahvuus. Eikä sitä aina tiedä miten se taideteoksen kautta välittyy, mutta ajattelin että kun on vain oma itsensä ja tekee niitä asioita jotka ovat tärkeitä. Tematiikat voivat taiteilijoilla olla elämän varrella mitä vaan ja eri asioista mutta nämä ovat sellaisia syvätasoja.

On itsestään selvää että jos esimerkiksi joku japanilainen tulee jostain shintokulttuurista tai jostain budhalaisuudesta niin se taideteos tai esitys on aivan eri asia kuin esimerkiksi meille. Tai joku juutalainen taiteilija jolla on hirveän vahva oma identiteetti niin se täytyy niin kuin tajuta että tämä puhuu tästä ja tuo tuosta ja minulla voi loppua konseptit kesken tajuta ja sitten tämä taiteilija heittää tavallaan sinut etsimään että mitkä ne sinun ajatuksesi ovat. Siinä joutuu niin kuin kuulostelemaan ja myöskin selventämään omia juttuja toisille.

Voisin kuvitella että äskeisessä puheenvuorossasi tuli esille monta sellaista seikkaa jotka kenties erottavat opiskelun omassa maassa, omalla äidinkielellä ihmisten kanssa joiden kanssa on tätä kautta helpompi kommunikoida. Kun opiskelijoita tulee paljon eri puolilta maailmaa ja työskennellään yhdessä, joutuu varmasti ajattelemaan kuinka teokset viimekädessä välittyy muille ihmisille joilla ei välttämättä ole käsitystä minkälaisesta maailmasta teoksen tekijä tulee. Minkä itse ajattelisit olevan suurimman eron tai vaihtoehtoisesti yhtäläisyys opiskeluusi Suomessa ja Ranskassa.

Ehkä siinä on kuitenkin se että taidekoulutuksessa aina kuitenkin perehdytään siihen tekemisen välineeseen mutta siellä Pariisissa oli kuitenkin se että jos opetuksessa käsiteltiin jotain esimerkiksi valokuvauksesta niin oli usein mahdollisuus mennä paikanpäälle tutkimaan kyseisiä teoksia. Joku opettaja kehotti kurssin aikana menemään sinne ja sinne jossa on näyttely joka valaisee käsiteltävää asiaa. Sitten juostiin jonnekin kulman taakse galleriaan ja siellä oli koko komeus esillä.

Jatkuvasti sai niin hyviä eväitä että kun jotakin asiaa käsiteltiin niin siihen saattoi tutustua myös oikeasti. Näyttelyitä ruodittiin runsaasti ja joku taidehistorioitsija tai kriitikko otti ilmiöt heti mankeliin.

Opettaja saattoi esimerkiksi viedä meidät keskelle jotain yhteiskunnallista tilannetta. Jollekin aukiolle jonne oli majoittunut 600 afrikkalaista. Opettaja kertoi että tässä on 600 afrikkalaista, ne asuu täällä puolijoukkueteltoissa ja sieltä tuli semmoisia virkamiesafrikkalaisia jotka tuli attasheasalkkujen kanssa niistä puolijoukkueteltoista. Naiset pesi letkulla lapsia siinä. Tämä oli sitä pariisilaista asuntopolitiikkaa ja se jouduttiin kohtaamaan.

Meidän ryhmässä oli yksi juutalainen nainen ja hän oli ihan kauhuissaan ja sanoi että hänelle tuli mieleen palestiinalaisten leirit. Minulle tuli mieleen että kun olin ollut Talaskankaalla noissa Alta liikkeen puolijoukkueteltoissa jotka ne oli saanut lahjoituksina näihin yhteiskunnallisiin aktioihin että se oli hirveän vahvaa, heti pamautettiin ihminen sinne keskellä näitä asioita ja sitten alettiin vasta työskentelemään ja käsittelemään juttua.

Me työstettiin vuosi näitä yhteiskunnallisia tematiikkoja ja minä tein sellaisen performanssin noilla makuupusseilla jotka sain lahjoituksena.

Aloin myös käsittelemään naista tai tällaista toiseuden tilaa. Se oli itse asiassa meitä monia yhdistävä tekijä koska monet meistä eivät olleet siitä ranskalaisesta yhteiskunnasta vaan vieraita. Meillä ei ollut kansalaisuussuojaa siellä ja me puhuttiin enemmän ja vähemmän ranskaa.

Me nähtiin se afrikkalaisten tilanne ja keskusteltiin heidän kanssaan jonkun verran tai sitten ruvettiin työstämään jotakin omaa. Jokaisella meni se projekti vähän omiin suuntiin ja lopuksi projekti esiteltiin loppunäyttelynä. Riippui tietysti hyvin paljon siitä kuka oli opettaja mutta tämäntyyppistä yhteiskunnallisuutta oli paljon.

Tässä tulee nyt se suuren maailman metropolin etu että olipa asia melkein mikä tahansa niin sitä ei tarvitse käsitellä pelkästään dokumentoidun informaation, kirjojen, videoiden yms. kautta. Voit mennä kaupungille ja löytää sen sieltä olipa asia kuin asia.

Niin mutta toisaalta näiden kaikkien kirjojen ja muiden merkitys on sielläkin suuri eikä sitä voi vähätellä. Voi hakea tietoa ja pohtia. Mutta on hienoa kun voi nähdä näitä huippujuttuja, oli niistä mitä mieltä vaan. Mutta on kuitenkin nähnyt jotakin sellaisia viitepisteitä. Se vapauttaa hirveästi, minulla oli ainakin siinä vaiheessa aika lailla käsitys että suomalainen taide oli aika vahvasti jakautunut siihen että tämä on kuvanveistoa, tämä on maalausta, tämä grafiikkaa.

Silloin oli aluillaan nämä installaatiotekniikat ja se että olin nainen nousi tärkeäksi. Monet opettajat Suomessa oli miehiä, oli minullakin joitakin naisopettajiakin ja minulla oli siihen aikaan aika vahva naisnäkemys taiteilijana ja pidin tärkeänä että naiset etsivät näitä omia kysymyksiä myös muotokielessä täysin vapaasti.

Minulla oli Pariisissa opettajina kansainvälisiä naistaiteilijoita mitä pidin hyvänä. Se oli vapauttavaa, kannustettiin tekemään ihan millä materiaaleilla tahansa. Teet vaan, kunhan ne asiat mitä teet on totta, niissä on substanssia ja joku suhde joka sinulle on problemaattinen tai mikä sinua askarruttaa tai mihin haluat panostaa yhteiskunnallisesti tai onko siinä työssä joku semmoinen rehellinen lähtökohta johon teos ankkuroituu.

Sen jälkeen sinä vain etsit niitä tekniikoita joilla tehdä. Minun taidekäsitys on aika vahvasti niin että arvostan kyllä sitä että joku osaa jonkun grafiikanjutun viimeisen päälle mutta minun taiteilijanlaatu ei ehkä ole niin sellainen käsityöläispohjainen.

Minä kelaan ehkä enemmän niin kuin jotkut kirjailijat tai tutkijat. Minulle tila on tärkeä ja otan niitä elementtejä mitä siinä on ja sitten minä työstän niitä. Minulle on ihan yhtä luontevaa käyttää jotakin ompelua tai valokuvasuurennoksia tai sitten voin itse piirtää. Ei sillä ole väliä.

Ranskalaista kulttuuriahan sanotaan sanan ja keskustelun kulttuuriksi ja se varmasti pitää paikkansakin. Mutta ei liene mitään syytä väittää että se olisi vain ja ainoastaan sitä koska ranskalainen kulttuuri on myöskin synnyttänyt muiden taiteiden alueella runsaasti hienoja saavutuksia. Puheenvuorossasi viittasit hyvin vahvasti tähän analysoinnin ja käsitteiden, sanojen ja tulkinnan, ymmärtämisen maailmaan. Kerroit että olit jo suuntautunut hyvin vahvasti yhteiskunnallisesti ja ympäristöliikkeisiin Suomessa opiskellessasi.

Olettaisin että kertomasi opiskelumuoto tuki sitä minkä olit jo löytänyt?

Ei minulle ranskalaisuus ole mikään itseisarvo, päinvastoin koin siellä itse edustavani vähemmistöä. Tajusin selvästi mistä tulen. Opettajani sanoikin alussa että "You come from Eastern Europe". Oli jopa selvä ero jopa ruotsalaisiin, hirveän vahvasti tuli esille että minä olen itämaista lähtöä, läheltä Venäjän rajaa. Omat identiteetin tekijät tavallaan karkastuu esiin ja sitten niitä alkaa tutkia että mitä ne on. Näitä teemojahan voi sitten työstää vaikka loppu ikänsä. Päätin vain lähteä liikkeelle näistä lähtökohdista. On tärkeää ettei pakene omia todellisia kysymyksiään, se saa näkyä mistä on kysymys. Opettajatkin rohkaisivat meitä siitä huolimatta että kirjoitimme ranskaa päin seiniä. He sanoivat että on hyvä antaa näkyä että olette ulkomailta. Rispaantumista ei halveksittu ja teoksissa saattoi käyttää vaikka omaa kieltä. Kirjaimet jo sinänsä, meidän käyttämät ja sitten arabialaiset tai kyriiriset aakkoset ovat hyvin vahvoja visuaalisia elementtejä ja samalla vahvaa visuaalista kielikylpyä.

Viittasit erään opettajasi mainintaan että sinähän tulet sieltä itäisestä Euroopasta. Opiskeluvuotesi siellä Pariisissa olivat heti 1990 luvun alussa 91-93, pari vuotta. Euroopan poliittisella kartalla oli alkanut tapahtua suuria, valtiota hävisi ja syntyi. Kuinka tämä näkyi opiskelijamaailmassa Pariisissa?

Muistan kun lähdin oli se Viron juttu ja Suomessa lama. Olin pois ne pahimmat lamavuodet. Kun kävin lomilla Suomessa ihmettelin kun kaikki kaupat näytti tyhjiltä. Palattuani opintojen jälkeen takaisin Suomeen laman keskelle, oli vaikea aloittaa kuvataiteilijana. Talous oli tiukalla.

Sinulle järjestyi tavallaan aika hyvä näkökulma myös Suomeen päin kun olit ulkona. Kulttuuria ja taidettakin ravistelleen laman vaikutuksiin. Lähialueella tapahtui isoja mullistuksia, Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät ja raju taloudellinen lama kotimaassa. Muistan että kontrasti 80 lukuun oli raju. Suomeen oli muutaman vuoden vallalla melkeinpä pöyristyttävä, töykeään käytökseen ihmisiä ajanut kerskailun kulttuuri. Sitten tuli lama ja leipäjonot. Minkälaisia muistikuvia sinulla on näiltä ajoilta? Kuinka pariisilaiset ja opiskelijakaverisi huomioivat koillisen Euroopan tapahtumia?

En muista itse asiassa kovinkaan paljon noita asioita. Olin varmaankin niin keskittynyt opintoihini. Suomesta käsin asiat näyttää erilaisilta kuin esim. Pariisista. Uutisointi painottaa eri asioita. Pariisissa tapahtumat hukkuivat muutoinkin vilkkaaseen elämänmenoon ja Pariisi on kauempana näiltä rajoilta. Ehkä minä ajattelen sillä tavalla että nyt (v. 2001) on noin 10 vuotta niistä tapahtumista ja oikeastaanhan ne tapahtumien seuraukset alkavat näkyä vasta pikku hiljaa. Jos ajattelee vaikka jotakin Viron kehitystä ja Venäjää. Venäläiset ovat pikkuhiljaa kaivamassa uutta identiteettiä esiin ja yhteiskunnassa tuollaiset muutokset ovat hitaita. En tiedä voiko tällaisia asioita mitenkään typistää. Täytyy ottaa isot asiat isoina. Minä näen että meillä on luontevat naapuruussuhteet Viroon ja Venäjälle mutta ehkä keskieurooppalaiset painottaa eri asioita. Maailmanpolitiikan mittakaava näyttää tosiaan erilaiselta Pariisista.

Oliko opiskelutovereidesi joukossa venäläisiä tai baltteja?

En muista opiskelijoista mutta yksi tärkeä opettaja oli Puolasta ja toinen oli syntyjään Ukrainasta. Opettajissa oli paljon Itä-Euroopan juutalaisia. Yksi opiskelija oli bulgaari, itäisen Euroopan maista ei ollut juurikaan opiskelijoita. Pohjoismaisia ja aasialaisia opiskelijoita oli paljon.

On kiinnostavaa mitä sanoit että se kansainvälisyys näkyy opiskelijayhteisössä mutta toisaalta on jokaisen kulttuuritausta ja eihän se identiteettikään ole mikään blokkijuttu. Maailmanpoliittiset mullistukset muuttaa olosuhteita ja esimerkiksi Balkanin sota muutti Helsingin katukuvaa, niin kuin Somaliankin sota.

Meidän 92 bussissa kuultavien kielten kirjo on varsin monipuolinen. Minäkin olen bussissa tavannut ja keskustellutkin yhden kaverin kanssa joka on Balkanilta. Se on sillä tavalla jännä että tämä nykyinen maailma ja kansainvaellukset joita on sotatilojen takia menossa niin se pakottaa ihmiset arvioimaan ympäristöään uudestaan. Sitten on tietotekniikka jota nuori polvi osaa käyttää ja muodostuu uudenlaisia kokonaisia kulttuureja ja teknologisia avauksia. ihmiset joutuu miettimään sitä mistä kaikista asioista heidän elämänsä koostuu ja mikä heidän suhteensa on siihen paljonpuhuttuun toiseuteen. Suomi ei ole mikään monokulttuuri.

Tämä on kiinnostavaa sillä meidän oma pieni vähemmistökulttuuri täytyy pitää elossa ja me kaikki olemme sen eläviä ilmentymiä, me puhutaan tätä kieltä jota ei kovin moni maailmassa puhu ja minä näen että meillä on kaikki intressit pitää sitä yllä.

Toisaalta on kiinnostavia asioita joita voimme vastaanottaa muilta ja varioida omiin tarpeisiimme. On tärkeää oppia ymmärtämään miksi joku toinen tekee asioita tavallaan vaikka me ei niin tehdäkään.

Taiteilijana voi yrittää käsitellä näitä monia kulttuurien välisiä konfliktipisteitä sanotaan tollasella henkilökohtaisella tasolla, mikrotasolla. Se on aina myös väylä ymmärtää asioita yleisemmälläkin tasolla. Kiinnostavinta on kuitenkin liikkua ihmisen tasolla.

Aivan, heti kun asiat karkaa kauas ihmisen tasolta niin jälki voi olla aika pahaa. Mitä lähempänä pysymme sitä fyysisen olemassa olevan ihmisen tasoa niin sitä lähempänä olemme myöskin siihen kuuluvaa hyvyyttä.

Haastattelija KekeTop 

Heikki Alitalo 1923 - 2007

Heikki Alitalo 1923 - 2007 taidemaalari Myllypuron taiteilijakylän senioritaiteilija Heikki Alitalo. Onnittelut mestarille pitkästä ja ansiokkaasta urasta.

Myllypuron taiteilijakylän senioritaiteilija, taidemaalari Heikki Alitalo täytti 80 vuotta 28.03.2003. Onnittelut mestarille pitkästä ja ansiokkaasta urasta

Taidemaalari Heikki Alitalon 80-vuotis juhlaa vietettiin 28.03.2003. Kuvassa mestari Heikki Alitalo keskellä sekä onnittelijat, Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kari Jylhä ja Taidemaalariiton puheenjohtaja Marjukka Paunila.

© Heikki Alitalo
© Heikki Alitalo
© Heikki Alitalo
© Heikki Alitalo
Tragedia on alkanut Komedia on päättynyt

Heikki, minkä ikäisenä törmäsit taiteeseen?
Kun olin 5-vuotias, joku piirsi minulle cowboyn kuvan. Siinä oli lierihattu tehty kahdeksikonmuotoisesta venkurasta ja lehvien takana oli lymyäviä hahmoja. Kuva pysähdytti minut ihmettelemään kuvaa ylipäätään, että se on sinänsä etäisyys johonkin toiseen maailmaan. Siitä lähtien olen ollut vakuuttunut tämän toisen olomuodon olemassaolosta meidän maailmamme rinnalla.

Milloin sitten heräsit itse taiteilijana?
Se oli sotavuosina. Olin kolme vuotta sodassa etumontussa Syvärillä, Kannaksella. Meidät oli alistettu päämajalle ja jouduimme tekemään iskuja painopisteisiin. Siellä kannon nokalla, vaikeissa olosuhteissa, tuli tehtyä ensimmäiset piirustukset.

Entä koulussa? Millaista oli saamasi taiteellinen opetus?
Olen syntynyt 1923 joten koulunkäynti alkoi 1930-luvulla. Tehtaankadun kansakoulussa sain piirustuksesta 6, mutta oppikoulussa se parani 8:aan. Opetus oli sellaista kuivaa savipyttyjen piirtämistä, mallin mukaan siis.

Modernismi oli jo pitkällä Euroopassa tuolloin. Tuliko se mitenkään vastaan koulussa, näyttelyissä tai lehdissä, painokuvina tai muuten?
Ei lainkaan. Vasta 1940 luvulla tuli painokuvia. Aluksi ihastuin Picassoon, sittemmin Matisseen. Tapani Raittila kehoitti tutkimaan enemmän Matissea, koska hänen mielestään tämä tulee kestämään kauemmin kuin Picasso.

Mistä ammensit kulttuuritietoisuutesi sodan jälkeen?
Se oli Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria, jota meidän sukupolvemme, esimerkiksi Henrik Tikkanen ja Kari Suomalainen, ahmi. Minäkin luin sen kolmeen kertaan: Sehän on aivan ihmeellinen kirja. Friedell pystyy liikkumaan kaikilla alueilla politiikasta muotiin ja taiteisiin. Hänellä on ylittämätön tyylien ja aikakausien taju.
Friedell on kirjoittanut oman " ekspressiivisen" versionsa eurooppalaisen sivistyksen suhteellisuuksista. Hänen kuvauksensa esim. eri aikakausien taiteilijoista ovat erittäin osuvia.

Mikä ajatus Friedelliltä on jäänyt mieleen?
Ehkäpä Friedell kommentti Maupassantista, mitä käytin Åke Mattaksen muistokirjoituksessa. "Hän ei ollut koskaan uusi eikä koskaan vanha, eikä siksi tule koskaan vanhenemaan"

Sinulle Åke Mattas oli se suuri taiteilija, joka vaikutti omaan tekemiseesi. Milloin tapasitte?
Se oli 1948, kun Åke muutti Oulusta Helsinkiin. Minä olin aiemmin Taideteollisen keskuskoulun iltalinjalla, mistä sain tarpeekseni muutamassa kuukaudessa. Åke oli sittemmin "kaksi vuotta Akatemiassa, kaksi vuotta liikaa", kuten hän tapasi sanoa. Åken tapaaminen teki minusta taiteilijan, mutta se tapahtui vähitellen. Itse asiassa en aluksi lainkaan heittäytynyt taiteilijaksi. Minulla oli perhe ja kolme lasta. Tein leipätyötä kemigrafilaitoksella faktorina, tuotin kuvatoisintoja, mainoksia jne.
Olin ollut Lapissa jonkin aikaa maalaamassa. Tauluni olivat hyvin värikkäitä. Åke sanoi "Sinä hallitset värillisen skaalan, nyt olisi aika opetella harmaa"
Niinpä siirryin harmaaseen, mitä kesti aikansa. Tosin välillä tuli "kamakura kausi" Se liittyi ihastukseeni japanilaiseen 1400 luvun kamakura tyyliin. Maalausten väriskaalat ja viivoitukset, erityisesti sotahaarniskojen rytmiset viivat vaikuttivat tekemiseeni.

Jatkoit siis ekspressionismin itävaikutuksen perinnettä, joka alkoi van Goghin ajoista. Hänhän jäljensi öljyväreillä Hokusaita, innostui japanilaisten puupiirrosten tavasta jäsentää väripintoja.
Vincent maalasi värillisen väliviivan värillisten pintojen väliin. Hänellä oli uskomaton värisilmä ja todellisuuden taju. Siksi hänkin päätyi Japaniin. Eihän sen parempaa taidetta olekaan, mitä japanilaiset ovat saaneet aikaan. Eipä ihme, että se on vaikuttanut niin syvästi länsimaiseen taiteeseen.
Tässä on myös romantiikan ja eksoottisuuden lähde: van Gogh ja etenkin Paul Gauguin ovat paitsi modernismin aloittajia, myös ylittämättömän elämänvoimaisten maalausten tekijöitä ja uhkarohkeita seikkailijoita.
Gauguin olisi halunnut tulla pois Tahitilta loppuvaiheessa. Hän kirjoitti Pariisiin kustantajalle, että tämä lähettäisi rahaa. Vastauksena oli: "Elämänkerta on jo kirjoitettu." Se oli siis kuolemantuomio.

Åke Mattas on Suomessa ollut tällainen heittäytyjä. Hänhän kuoli hyvin nuorena, 42 vuotiaana vuonna 1962. Miten luonnehtisit hänen taiteilijatyyppiään?
Hän oli hyvin sivistynyt ja vakava, mutta ailahtelevainen. Hän oli Oulusta hyvästä kodista, isä oli paperitehtaan johtaja. Kun Åke oli 5 vuotias sai isä työtehtävän Kreikasta, missä he elivät monta vuotta. Nämä kreikkalaiset tunnot seurasivatkin Åkea koko elämän.

Kreikkalaisuus näkyy myös sinun maalaustesi taustalla.
Å ke osoitti minutkin näille lähteille. Tavallaan kuitenkin olemme näiden mytologisten teemojen uhreja, emme pääse niitä pakoon. Meidän historiamme pyörä sutii niissä paikallaan. Olisi jo aika päästä eteenpäin, kirjoittaa oma historiamme. Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden vuoropuhelut kertovat tästä prosessista. Meillä on kreikkalainen sivistys ja kristinusko, mistä Pilatus pesee kätensä.

Mitä tuo historian kuuluisin käsienpesu mielestäsi tarkoittaa?
Jokainen pesee kätensä siitä, että jotain uutta voisi tulla näköpiiriin. Ei haluta tuomita tätä idealismia, mutta ei voida myöskään lähteä mukaan (Waltari muuten osti minulta pari taulua, joista toinen kuvasi taiteen keräilijää, joka on kontallaan lattialla tutkimassa teoksia. Waltarilla oli tämä teos sänkynsä päädyssä. Waltari ymmärsi hyvin taidetta, hän sanoikin: "Olen syntynyt purppurasaappaat jalassa.") Minulle Sinuhe on hyvin tärkeä ajaton ajankuvaus, eikä sitä taas voisi olla olemassa ilman Thomas Mannin Joseph sarjaa.

Jos menemme taas omaan taiteeseesi, mitkä ovat siinä vaikutteesi?
Lähtökohtana on Minä! En osaa sanoa suoranaisia vaikutteita, en matki ketään, enkä edusta mitään traditiota. Tietenkin olen matkustellut etelässä, Espanjassa, Egyptissä ja tuo valo siellä on vaikuttanut minuun paljon. Vaikka olin Claude Monetin puutarhassa pari vuotta sitten, ei Monet ole minulle niin tärkeä. Impressionismista puuttuu kapina. James Ensor on läheinen, koska hän lyö rikki sovitun maalaus tradiition säilyttäen ekspressiivisen tyylinsä. Tietenkin Pierre Bonnardin värit ja nuoren Oscar Kokoschkan voima ovat vaikuttavia.
Olen aina etsinyt syvyyttä maalaustaiteessa, en tekniikkaa, tuollaista dufymäistä virtuoosisuutta. Siinä Åke oli hyvä opettaja. Hänelle maalauksen piti olla ehdottoman totta ja elämysläheistä. Joku Unto Pusa oli Åkelle myrkkyä. "Siinä ei ole elämää." Kun Mattas näki filmin Punainen Mylly, joka kertoi vuosisadan vaihteen Pariisista, sanoi hän: "Kyllä tuo Sutinen on jotain." Sutisella Åke tarkoitti Chaim Soutinea. Touloise-Lautrec oli hänelle materiaalisesti liian ohut, vaikka kyllä Åkea liikutti tietenkin tämän dekadenssi ilmapiiri.


Te vietitte paljon aikaa yhdessä Mattaksen kanssa, maalasitteko myös samoja aiheita?
Olimme Pariisissa yhteisellä matkalla 50-luvulla. Maalasimme kyllä samoja malleja ja kiertelimme museoissa. Louvressa Egyptin osasto oli Åkelle kaikkein läheisin.

Minuun Paolo Uccellon rytmikkäät työt vaikuttivat vahvasti. Samoin Giotton siniset taivaat, joista enkelit ilmestyivät. Nehän ovat ensimmäiset ekspressiiviset kohdat taidehistoriassa. Kerran maalasin taulun Dantesta ja Beatricesta tapaamassa. Heistä kerrottiin, että he todella tapasivat vain kerran. Siihen kuvaan laitoin enkeleitä taivaalle puristelemassa käsiään ikään kuin sanomaan: Tehkää nyt herrantähden jotain…

Mattas oli viehättävä seuramies, mutta vain hiukan alkoholia ottaneena. muuten hän oli täysin sulkeutunut. Humalassa hän saattoi olla pirullinen ihmisille, jota käyttäytymistä hän myöhemmin kyllä katui. Hän sanoi: "Kännissä ei saa maalata mutta krapulassa kyllä." Kerran tapasimme Tyko Sallisen ja Aimo Kanervan Elitessä. Åke sanoi Aimolle: "Kuule, sinä olet ollut aikaisemmin parempi." Aimo suuttui ja oli kaataa pöydän. Tyko liittyi siihen ja heitti sekaan seteleitä. Riita päätettiin selvittää jatkoilla Kanervan työhuoneella. Tyko lähti kotiinsa Lallukkaan, vanha mies kun oli. Mechelininkadulla Aimo näytti maalauksen, jonka hän juuri oli myynyt Ateneumille. Siinä oli kaksi puuta. Åke pysyi kannassaan ja sanoi: "Olit sittenkin aiemmin parempi." Aimo löi siitä hyvästä korvapuustilla Åkea. No he itkivät lopulta yhdessä ja asiasta sovittiin. Sittemmin Åke omisti Aimon Jeesus taulun, sen, millä ovat niin isot rinnat, että sitä kutsuttiin Jeesuksen äidiksi.

Mattaksella itsellään on hurjan ilmaiseva viiva, minkä traagisuus viittaa Edvard Munchiin. Kun Åke heittäytyy groteskiksi tulee mieleen Egon Schiele tai Otto Dix. Mikä hänen töistään on sinua eniten koskettanut.
Å ken maalauksista on paras Åke itse. Vaikka runoilija sanookin "yksi on ylitse muiden", niin Åken töistä ei voi nostaa jotain erikseen. Niissä on tuo etelän aurinko ja Oulun kalseus. Joskus Åke kutsui minua kritisoimaan töitään, mutta en kyennyt muuta kuin ihmettelemään. Se mikä kosketti oli juuri Åken suhtautuminen ihmiseen ylipäätään: ihminen on tärkeä; mitä ihminen sisällään kantaa, se on tärkeää.

Entä Tyko Sallinen?
Mirrin kuvat ovat hienoja, eivät tämän itsensä näköisiä. Pikemminkin ne ovat hiukan "tuhmia" Mirrille. Pyykkärit ovat tosi vereviä, enemmän kuin realismia. Kuutamoiden väkevyyttä ei voi unohtaa. Minulle Hihhulit ovat liian raskaita ja ruskeita. Itse asiassa minun oli vaikeaa ymmärtää niitä. Katselin niitä aina uudestaan ja kyselin itseltäni, että mikä niissä on sitä taidetta. Mutta ymmärrän, että Tykolla oli raskas lapsuus lestadiolaisvanhempien piirissä ja vasta paettuaan Tanskaan hän vapautui sitä.
Å kella ei ollut tällaista taustaa, mutta silti hän pakeni hienostotaustaansa puolestaan rantajätkien pariin. Mattas eli jatkuvasti reunalla, hän etsi tuota horjumispistettä. Kerrotaan hänen kuolemastaan, että kun hänet oli viety katkaisuhoidosta tuolta Pengerkadulta sairaalaan, oli hän repinyt letkut irti ja sanonut "Kun kerran ollaan menossa, niin ei estellä" Tuskin se on totta, mutta se on hyvin kuvaavaa Mattakselle.
Hänen viimeisissä omakuvissaan on samanlaista tuhoutumista kuin Schjerfbeckin tai Rembrandtin vastaavissa, mutta se on Åken romantismia. Ei Åke ollut niin huonossa kunnossa loppuaikoina. Muistan kerran hänen viimeisinä vuosinaan, miten juoksimme kirjailijaseura Kiilan kokouksesta niin vietävää vauhtia ehtiäksemme kapakkaan ennen sulkeutumisaikaa. Siinä oli perässä pysymistä.

Entä tunsitteko te " Pikku Ollia", Olavi Martkaista?
Hänet me tapasimme monta kertaa ja lähinnä Kämpissä, joka tuolloin oli taiteilijoiden kohtaamispaikka. Kerran hän sulkeutui vessaan, ja kun portsari sitten aukaisi oven, löytyi Pikku Olli sieltä sieltä pytyltä piirtelemässä luonnoksia. Hän oli sanonut: "Minä tässä komppineeraan vähäsen."
Kun Swen Grönvall piti maalauskurssia jossain rannalla, kiinnitti ryhmän huomiota mies, joka asetti kenkänsä kalliolle ja maalasi niitä. Pikku Ollihan se oli. Hän taisi olla kaikkein suurin outsider boheemi, metsien mies.

Kävittekö Mankkaalla hänen metsäateljeessaan?
Ei me käyty. Olavi eli metsissä ja kuolikin sinne. Välillä hän eli koiranhoitajana ja asui koirankopissa, milloin missäkin. Mutta hieno maalari hän oli. Se sinipunertavuus hänen töissään on omaperäinen.

Oliko Mattaksella kapinavaihetta, kuuluiko hän johonkin ryhmään ja tekikö hän julistuksia?
Ei lainkaan. Vuonna 1959 hän irroittautui Suomen Taiteilijaseurasta "Vastavallankumousryhmäksi", mutta ei siinä ollut mitään poliittista, vaan huippumaalarit protestoivat seurassa ilmennyttä harrastelijamaisuutta vastaan. Åke naureskeli julistuksille ja ylipäätään kirjallisille selityksille. Politiikasta hän sanoi: "Ne lossaa vähän sinne sun tänne, mutta taide on sen ylitse."

Keskustelitteko maailman syvyysulottuvuudesta?
Asuin Katajanokalla ja Åke jäi usein kiinaamaan sinne, nukkumaan karhuntaljan päällä. Useasti kävelimme Uspenskin katedraalin ympäri keskellä yötä ja keskustelu meni syviin kerroksiin. Åke pelkäsi tiettyä yön hetkeä, jota hän kutsui kiinalaisen horoskoopin mukaan "Härän hetkeksi". Silloin hän saattoi mennä aivan pois tolaltaan, nähdä näkyjä ja sellaista. Hänellä oli tapana keskusteluissa käyttää sitaatteja maailmankirjallisuudesta. Shakespearea hän luki kuin dekkareita. Suosikkilause Shakespearelta oli: "Mik olin, se olen."

Entä kritiikki, miten hän sen otti vastaan?
Kun kriitikko Vehmas kirjoitti hänen töittensä keskeneräisyydestä, kiivastui Åke sanoen: "Keskeneräisiä muka!" Tuona aikana maalauksien piti olla niin loppuun asti sliipattuja ja juuri sitä Åke vastusti. Hyvässä maalauksessa tuli hänen mielestään olla rosoisuutta ja se piti osata jättää kesken. Åke maalasi sillä tavalla, kuten silmä näkee; aina osittain, ei koskaan kaikkea yhdellä kertaa tarkasti. Ihmisen näköelimen käyttöhän on puutteellista. Päivittäin ihmiselle tulee vastaan valtavasti vaikutteita, mutta siitä nähdään vain murto-osa. Samoin kun jotain katsotaan, niin koskaan ei katsota loppuun asti. Nykyään kaupungilla liikkuessa signaalit vievät kaiken huomion. Sellainen vapaa katsominen keskeytyy jatkuvasti. Minun nuoruudessa 1930-luvulla sitä saattoi ajaa polkupyörällä Korkeavuoren kadun huipulta keskustan läpi keskeytymättä. Ei ollut esteitä.

Millainen suhde sinulla on kritiikkiin?
Ainahan se on ongelmallista, vaikka minut on otettu hyvin vastaan. Pekka Tarkka kirjoitti kerran taidearvostelun Hyvinkään yhteisnäyttelystä ja kuvaili teosteni luonnetta aika osuvasti: " He nostavat päänsä keltahehkuisesta helvetistä kuten Heikki Alitalon kasvot tivolin tintamareskista."
Toivoisi kritiikin palaavan siihen aikaan, kun runoilijat kirjoittivat taiteesta kuten Baudelaire. Runoilijathan ovat myös maalareita, hekin käsittelevät kuvia hyvin vapaasti. Heidän välineensä vain ovat halvempia.
Minäkin muuten olin kriitikkona 1960-luvun alussa. Hyvät ystäväni Arvo Turtiainen ja Jarmo Pennanen kutsuivat minut Kansan Uutisiin kirjoittamaan taiteesta. Se oli kamalaa hommaa. Omatuntoni ei sietänyt tuomita muita. Niinpä toimin ennemmin sellaisena taiteen ja tekijän yhdysmiehenä, joka välitti yleisölle sanomaa.

Voiko taide vaikuttaa yhteiskuntaan vai onko taide aina vain heijastusta?
Muutoksen siemen tulee aina taiteilijoiden kautta. Rousseaulla oli minusta taiteilijan asenne yhteiskuntaan ja tulihan se vallankumous sitten ajallaan. Marseillen kaupungin musiikinopettaja pimputti esiin Marseljeesin kansan lähdettyä marssimaan Pariisiin, mutta nämä vallankaappaajat olivat vain huonoja opettajia, kuten tämä Robespierre. He katsoivat ihmisiä väärästä suunnasta: " Me täällä ylhäällä ja te siellä alhaalla." Samoin oli Stalin, joka oli noviisi.
Hyvä opettaja on siitä hyvä, ettei hän pakota. Taide on juuri sillä tavalla vaikuttavaa, ettei se tahdo määräillä. Parhaita tuloksiahan ovat tehneet sellaiset kuin Victor Hugo ja August Strindberg, jotka olivat paitsi kumouksellisia kirjailijoita myös samanvertaisia maalareita. Heidän ei tarvinnut välittää taidemaailman muodeista ja säännöistä, vaan ajattelivat että tässähän minä poika pistelen.

Tunsitko Pentti Saarikosken?
1960-luvun alussa kaikki puhuivat hänestä, mitä uutta hän aina milloinkin oli saanut aikaan. Tein hänestä maalauksen harlekiinina. On siinä kunnioitusta hänen nerokkuuttaan kohtaan, mutta myös kritiikkiä: Vapaa on aina riippuvainen yhteiskunnasta ja on sen hoviklovni.

Sinulla oli 1970-luvulla tällainen osallistuva projekti W-suku. Mistä se sai aiheensa?
Kävin Sinebrychoffin museolla ja näin ruotsinvallan aikaisia kartanonherrojen muotokuvia. Innostuin tekemään tällaisen tutkielman kuvitteellisen W-suvun degeneraatiosta. Siihen liittyi myös ääninauha, missä kuvailin näiden hahmojen historiaa. Ei se ollut mikään poliittinen teos, mutta satiirinen kylläkin. Suomessa ei oikein ole satiirista perinnettä, koska siitä loukkaannutaan.

Entä nykytaide, ARS 95, miten suhtaudut siihen?
" Elvis, Elvis, mitä onkaan tuo meteli, ymmärrä sitä en lain, taidan olla hieman vanhanaikainen." Minusta se kaikki on jatkoa dadalle. Dada avasi ovia, antoi vihjeitä erilaisista tekemisen mahdollisuuksista, joilla ei tarvitse olla tekemistä varsinaisen taiteellisuuden kanssa.
Se liittyy myös johdettuun muotiin. Ennen muoti tai tyyli vaihtui hyvin hitaasti aikojen kuluessa siinä kun ihmisten elämä muuttui. Nykyään se ei liity ihmisiin, vaan uudet tyylit tehdään täysin eristyneenä ihmisistä ja ihmiset pakotetaan seuraamaan, mukautumaan niihin. Minä en koe tehtävää taiteilijana ollenkaan tuossa suunnassa.

Entä performanssi?
Tein minäkin yhden performanssin 10-vuotiaana. Yritin hypätä kerrostalosta kaiteen ylitse huopapeite laskuvarjona. Isä esti sen onneksi juuri ennen hyppyä. Ehkäpä siksi Ikaros on minua lähellä. Sehän kuvaa hyvin ihmiskunnan nykytilaa. Pyritään lentämään vähän liian korkealle liian nopeasti. Luonto kuitenkin on voimakkaampi ja asettaa rajat.

Tämän näyttelyn nimenä on Tyytymättömät Muusat. Mitä muusa sinulle merkitsee?
Muusat ovat kyltymättömiä! Miehen ja naisen suhteet ovat niin koukeroisia, ettei niistä saa pirukaan selvää. Yleensä tarinoissa miehet jahtaavat naisia kuten Apollo Dafnea, joka sitten viime hetkellä muuttuu oliivipuuksi. Tai naiset synnyttävät sankareita kuten Danae, jonka Zeus siittää kultasäteellä vankiholvissa. Yleensä nämä muusat saavat aikaan melskeitä, kuten Helena, jonka Paris vie Troijaan ja syttyy sota. Pandora on kaunis nainen, jonka lippaasta tulevat.

Nämä ovat miesten keksimiä tarinoita, joissa he pistävät paremmaksi tekosiaan. Esimerkiksi Odysseus, joka todennäköisesti pelehti näiden seireenien kanssa.
Kalevalassa muusat ovat häilyviä Ainoja ja hoivaavia Äitejä tai Pohjan Akkoja. Silti naisellinen elementti on se, mikä saa sankarit liikkeelle.
Niin, sanoihan tuo Juha Kankkunenkin että kotitallipäällikköä pitää viimeistään totella. Rautakansleri Bismarck sai aikoinaan koko Euroopan tärisemään, mutta kotona hän tärisi vaimonsa edessä. Åkella on maalaus Hallitus ja minä, siinä hän esittää itsensä hyvin pienenä ja vaimonsa voimakkaana etualalla.
Epäilemättä muusia on olemassa, mutta on helpompi puhua perunamuussista. Minulle se on sisäinen ääni, joka sanoi minulle kerran bussissa, että nyt otat hatkat töistäsi ja rupeat maalaamaan. Sama sisäinen perkele se nytkin pistää aina uudestaan tarttumaan pensseliin.

Sinun maalauksesi liittyvät mielessäni hyvin kirkkaaseen ulottuvuuteen, värien maailmaan, jolla on oma ajattomuutensa. Erityisesti keltaisen ja violetin vuoropuhelu valkoisen ohella luo korkean ilmapiirin. Oletko tutkinut väriteorioita?
Goethe kirjoitti puolet elämäänsä väriteoriaa ja on minulla se kirja hyllyssä, mutta en minä sitä ole tutkinut. Minusta väri on tunteen asia ja siihen ikään kuin kasvaa sisään maalatessa ja maalaus itsessään neuvoo mitä pitää tehdä seuraavaksi. En koskaan maalaa abstraktisti. Niissä on aina jotain vaikkapa Jeesus kävelemässä vetten päällä, mutta sitä ei kukaan juomaa.

Maalaus on prosessi, jossa paetaan teorian kahleista vapauteen. Koska maalaus on sitten hyvä tai tosi?
Maalauksen totuutta ei ole helppo löytää. tavallaan siinä valhe ja totuus ovat yhtä totta. totuus on iankaikkisuus ja se tappelee meitä vastaan niin paljon kuin vain voi. Aamulla ja illalla ihminen on aivan eri. Illalla tehty työ näyttää aamulla aivan muulta.

Eikö juuri tämä vaihtuvuus, tämä tunteitten muuntuvuus ole taiteen sisältö. Sama työ tuntuu eri aikoina aivan erilaiselta. Katsoja luo teoksen aina uudestaan. Teos elää katsojien sieluissa.
Aivan. Se vaihtuu joka hetki, joka vuorokauden aika. Taide on ihmisestä ihmiselle ja lopulta se on jokaisen henkilökohtainen valinta: Mitä minä olen, mistä minä tulen ja minne minä menen.

Siinä on loppujen lopuksi kaikki: Tragedia on alkanut. Komedia on päättynyt.

Haastatelija Erkki Pirtola

alitalo
Hikiliina 1988 © Alitalo

Myllypuron taiteilijakylän Grand Old Man on poissa.

Heikkiä jäivät kaipaamaan perhe, sukulaiset, naapurit, ystävät, taiteilijatoverit.

Heikki Alitalo 1923 - 2007, haastattelu "Tragedia on alkanut, Komedia on päättynyt."

image4
Nainen ja mies 1988 © Alitalo

image1
Ponnistava Ikaros 1990 © Alitalo

image6
Ristiltäotto 1987 © Alitalo

image2
Eva 1988 © Alitalo

image3
Jumalat puhaltavat 1987-88 © Alitalo

image5
Näytöksen jälkeen © Alitalo

"Tragedia on alkanut, Komedia on päättynyt." Lue haastattelu >>>

new_jerk

New Jerk © KekeTop

tarkkailija

Katselen sinua © KekeTop

maria

Maria - Namibia © KekeTop

winter

Talvi kesällä - Swartland Etelä Afrikka © KekeTop

starynight

Yksin kaksin - Itägröönlanti © KekeTop

Alakategoriat

Pirkko Rantatorikka

Helsingin taiteilijaseuran historiikki - Myllypuron ateljeetalot
Vuoden 1970 alussa ateljeetalojen rakentaminen koettiin kiireelliseksi. Seuralle valittiin uusi ateljeetalotoimikunta, jolle myönnettiin valtuudet hoitaa hanketta ja toimikunta, jonka tehtävänä oli kerätä pääomaa. Seuran puheenjohtaja Kari Jylhä jatkoi neuvotteluja Helsingin kaupungin kanssa. Kaupunki suhtautui hankkeeseen positiivisesti ja lupasi seuralle halpakorkoista lainaa. Valtion kuvataidetoimikunnalle tehtiin selvitys suunnitelmista ja hankkeen rahoitus ratkesi Opetusministeriön myönnettyä halpakorkoista lainaa, joka kattaisi puolet rakennuskustannuksista. Seuran tulisi rahoittaa itse 10 % ja kaupunki myöntäisi 40 % kustannuksista lainana sekä vuokraisi tontin.

Lue koko historiikka https://www.keketop.com/fin/myllypuro/hts/frameset.html