Tulosta

Afrikan taiteiden tutkimus on ollut puutteellista meidän päiviimme asti. Taidetta ei ole kostean ilmaston vuoksi juuri säilynyt Afrikassa, mikä on olennaisesti vaikeuttanut tutkimusta. Suurin syy puutteelliseen tutkimukseen on kuitenkin ollut afrikkalaisen taiteentutkimuksen sattumanvarainen kehitys sekä ne olosuhteet, jotka liittyivät Euroopassa 'löytöön', että Afrikassa on taidetta (Vansina 1984: 4).
Vähäisestä tutkimuksesta huolimatta afrikkalaisella taiteella on pitkä ja monivaiheinen historia takanaan. Varhaisimmat löydöt ovat Nubiasta ajalta 25 000 eaa. sekä Saharasta ajalta 6 000 eaa. Euroopassa Afrikan taiteita ei ole kuitenkaan tutkittu ennen 1900-lukua, sillä Afrikan materiaalisen kulttuurin esineitä ei pidetty taiteena. Afrikkalainen taide miellettiin tutkimukselle arvottomaksi käsityölliseksi tekemiseksi. Ensimmäiset Saharan etelänpuoleisen Afrikan taide-esineet saapuivat 1470-luvulla Eurooppaan, missä niitä pidettiin eksoottisina luonnonihmeinä. 1800-luvun lopulle asti näitä taide-esineitä kerättiin ilman kunnollista dokumentaatiota tai analyysia ja niitä pidettiin museoissa vain esimerkkeinä materiaalisesta kulttuurista. Vasta brittiläisen retkikunnan vuonna 1897 suorittaman Beninin ryöstön myötä alettiin ymmärtää, että Afrikassa oli taidetta.

Länsimaiden alkuperäinen kiinnostus ulkoeurooppalaisen materiaalisen kulttuurin esineisiin taiteena ei ollut antropologien, vaan erityisesti ranskalaisten taiteilijoiden, mm. kubistien aloittamaa. He avasivat länsimaalaisten silmät ulkoeurooppalaiselle taiteelle 1900-luvun alussa, jolloin suurempi afrikkalaisen taiteen tunnustaminen saattoi alkaa Euroopassa. Aikaisemmin antropologit olivat nähneet ulkoeurooppalaisen taiteen sokeana traditiosta kiinnipitämisenä. Vähitellen työt alettiin nähdä taiteena ja ulkoeurooppalainen taide alettiin tutkimuksessa ottaa vakavasti. Taideantropologia estyi kuitenkin pitkään kehittymästä, sillä taide-esineen sosiaalinen konteksti ja merkitys pysyivät irrelevantteina tutkimuksen kannalta ja ainoastaan esineen muotoon kiinnitettiin huomiota. Kaikkea ulkoeurooppalaista taidetta analysoitiin länsimaisen taidehistorian opin mukaisesti (Coote 1994: 2).

Antropologit alkoivat korjata tätä epäsuhtaa vähitellen vuodesta 1925 alkaen. Ensimmäinen varsinainen taidetta tutkimaan suunnattu kenttämatka tehtiin vuonna 1933. Franz Boas oppilaineen johti ulkoeurooppalaisen taiteen tutkimusta ja vuoteen 1945 mennessä erikoistuminen afrikkalaiseen taiteeseen oli kehittynyt antropologian parissa. Tieteenalalle oli tällöin annettu tunnusomaiset luonteenpiirteet ja taide-esineiden tyyli ja asema määriteltiin sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössä. Kaikki tutkimukset tehtiin kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ilman historiallista perspektiiviä (Vansina 1984: 19). Boasin, Kroeberin sekä muutamien heidän oppilaidensa tutkimusten jälkeen taiteen tutkimus oli lähes olematonta antropologiassa 1960-70 -luvuille asti. Vaikka monet antropologit arvostivat ja kunnioittivat ulkoeurooppalaista taidetta, he harvoin tutkivat taideperinteitä. Harvat tutkijat kokivat olevansa kompetentteja sekä taiteessa että antropologiassa, joten taiteen tutkiminen jätettiin taidehistoroitsijoille. 1960-luvulle asti tutkimukset ulkoeurooppalaisesta taiteesta olivatkin suurimmaksi osaksi taidehistoroitsijoiden kirjoittamia ja ne perustuivat museoiden artefakteihin, joita tutkittiin edelleen irrallisina kulttuurisesta kontekstistaan (Hatcher 1985: xii-xiii).

Ennen 1970-luvun loppua ainoa antropologisesta näkökulmasta kirjoitettu monografia visuaalisesta taiteesta oli Franz Boasin Primitive Art vuodelta 1927. 1960-luvulta lähtien antropologinen taiteentutkimus ja kenttätyö alkoivat kuitenkin lisääntyä. Taidemaailman alkaessa vähitellen pitää perinteisten yhteisöjen käsityöläisten töitä esteettisinä objekteina, antropologit alkoivat kasvavassa määrin käyttää tietoja taiteesta puhtaasti tieteellisenä materiaalina, kuten Boas ja hänen oppilaansa olivat aikoinaan tehneet. Yhä enemmän antropologeja ja taidehistoroitsijoita alkoi tallentaa artistien toimintaa lukuisissa ulkoeurooppalaisissa pienissä yhteisöissä (Anderson 1979: 80-81). Tietystä näkökulmasta tehtyjä syvätutkimuksia taideperinteistä alkoi ilmestyä 1970-luvulla.

1980-luvulla on yhä enemmän ilmestynyt taiteeseen keskittyviä tutkimuksia, jotka ovat antaneet tutkimusalalle lisää syvyyttä ja laajuutta. Taidehistoroitsijat ja antropologit ovat myös lähentyneet toisiaan tutkimuksissaan ja alkaneet vaikuttaa toistensa tutkimusalueisiin (Hatcher 1985: viii, xii). Afrikkalaisen taidehistorian tutkimuksen kasvaessa samalla myös historiallinen perspektiivi on tullut mukaan taideantropologiseen tutkimukseen vähitellen (Vansina 1984: 19-20). Taideantropologisessa tutkimuksessa on kuitenkin ollut myös puutteensa. 1980-luvulle asti lähes kaikki tutkijat ovat olleet miehiä ja tutkineet suurimmaksi osaksi miesartisteja. Monissa perinteisissä yhteisöissä on kuitenkin myös esteettisesti korkeatasoista taidetta valmistavia naisartisteja, joiden tutkimus on ollut tähän asti lähes olematonta (Anderson 1979: 81). Edelleen esimerkiksi Afrikassa paikallistraditioiden taidehistoria on vielä lapsenkengissään.

1990-luvulla taideantropologinen tutkimus on ollut aktiivista ja lukuisia kirjoja sekä artikkeleja on saatavilla taideantropologiasta. Alan pääaikakausikirja RES (anthropology and aesthetics) on perustettu. Myös kolme englanninkielistä kirjaa johdatuksesta taideantropologiaan on julkaistu; Anderson 1979 (Art in Primitive Societes), Layton 1981 (The Anthropology of Art) sekä Hatcher 1985 (Art as culture: An introduction to the Anthropology of Art) (Coote 1994: 1-2).

Taideantropologian asema

Lisääntyneestä tutkimuksesta huolimatta antropologinen taiteentutkimus on edelleen puutteellista. Puoli vuosisataa antropologit ovat käsitelleet lukuisin tavoin taidetta, mutta lähes aina marginaalisena antropologian muihin tutkimusaiheisiin nähden (Hatcher 1985: viii). Taideantropologia ei ole missään vaiheessa historiansa aikana johtanut antropologista tutkimusta, vaan se on aina seurannut perässä antropologian valtavirran suuntia. Tämä saattaa osaksi selittää sitä, miksi taideantropologiassa ei ole vieläkään yhtenäistä teoreettista lähestymistapaa. Valtavirtaa seuraten taideantropologian tutkimus on heijastellut valtavirran omaa moninaisuutta. Taideantropologian historiassa voidaankin luetella yleisen antropologian historian kanssa samat ismit samassa järjestyksessä: evolutionismi, diffusionismi, funktionalismi, strukturalistinen funktionalismi, strukturalismi sekä post-strukturalismi. Taideantropologian puute yhtenäisestä teoriasta on myös yksi mahdollinen syy nähdä alan marginaalinen asema antropologisessa tutkimuksessa ja hidas kehitys funktionalismin ajoista asti.
Huolimatta taideantropologian tutkimuksen elpymisestä ala on edelleen 1990-luvulla marginaalisessa asemassa antropologian tutkimuksessa ja taidetta näytään pidettävän toissijaisena tutkimuskohteena antropologisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi talousantropologia, sukulaisuuden tutkimus tai poliittinen antropologia harvoin käsittelevät taidetta tutkimuksissaan. Antropologian ja taiteen suhde jatkuu epäsymmetrisenä tutkimuksessa tänä päivänä (Coote 1994: 3).

Afrikan tekstiilien tutkimus

Afrikkalaisen taiteentutkimuksen parissa tekstiilien tutkimus on ollut erityisen vähäistä eikä afrikkalaisia tekstiilejä edes pidetty taiteena ennen 1960-lukua. Tekstiilien historiaa Afrikassa tunnetaan huonosti puutteellisen tutkimuksen ja vähäisten tekstiililöydösten vuoksi ja Afrikan tekstiilitaiteen historia on tällä hetkellä vielä suurimmaksi osaksi kirjoittamatta. Materiaaliset tekstiililöydöt Afrikasta ovat lähes olemattomat kosteasta ilmastosta johtuen eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yli satavuotiaita tekstiilejä ole säilynyt.

Ensimmäiset kirjalliset lähteet Afrikasta ovat 1000-luvulta arabioppineiden matkakuvauksia ja myöhemmin 1400-luvulta lähtien myös eurooppalaisten valloittajien ja tutkimusmatkailijoiden kertomuksia. Näissä teksteissä tekstiilejä kuitenkaan tuskin mainitaan, joten vanhimmat kirjallisetkaan dokumentit Afrikasta eivät kerro muutamia epämääräisiä kommentteja enempää Afrikan perinteisistä tekstiileistä (Bosér-Sarivaxévanis 1969: 153). Eurooppalaiset eivät kiinnittäneet huomiota tekstiilien valmistukseen Afrikassa ja oli yleistä, että kaikkea teknologisen historian tutkimusta lyötiin laimin. Usein perinteisten tekstiilien valmistukseen saattoi liittyä myös sisäpiirin varjelemia salaisuuksia, joten tietoa valmistusprosesseista ei välttämättä ollut edes helposti saatavilla. Myös afrikkalaisten oma lähdeaineisto, suullinen perimätieto muodostaa tutkimukselle omat ongelmansa (Vansina 1984: 72). Toisaalta tekstiilien tutkimusta edesauttavat tänä päivänä Afrikan yleisen historian, mm. kansainvaellusten ja muinaisten kauppareittien tutkimukset, joiden avulla voidaan selvittää tekstiiliperinteiden tyylien ja tekniikoiden leviämistä sekä tekstiilien taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia (Gillon 1991: 20-22).

Euroopan maista erityisesti Ranska ja Englanti ovat tutkineet Afrikan perinteisiä tekstiilejä. Molemmat maat ovat keränneet entisistä siirtomaistaan omiin museoihinsa laajat kokoelmat afrikkalaisia tekstiilejä, joiden avulla tutkimusta on viety eteenpäin. Tunnettuja Afrikan tekstiiliperinteen tutkijoita ovat mm. Brigitte Menzel (Textilien aus Westafrika 1972-73), Venice Lamb (West African weaving 1975), Rénee Bosér-Sarivaxévanis (Recherche sur l'Histoire des Textiles Traditionnels tissés et teints de l'Afrique Occidentale 1975) sekä John Picton ja John Mack (African Textiles, 1989). Tekstiilien tutkimus on perinteisesti kuitenkin keskittynyt erityisesti kudottuihin tekstiileihin eikä alan yleisteoksissa eri tekstiiliperinteistä kerrota yleensä pintapuolista esittelyä enempää. Yksityiskohtaiset syvätutkimukset tekstiiliperinteistä ovat edelleen tänä päivänä harvinaisia. Tieto on puutteellista erityisesti koskien eri tekstiiliperinteiden historiaa, vaiheita, valmistusmenetelmiä, tekstiilien käyttötarkoituksia, kuviointia sekä merkityksiä (Coquet 1993: 7). Nykyään tekstiilit ymmärretään kuitenkin osaksi Afrikan kulttuuriperintöä ja tekstiilien tutkimus on jatkuvasti kasvussa muun Afrikan taiteentutkimuksen ohella (Cordwell 1979: 467).

Muun tekstiilintutkimuksen tavoin myös indigovärjäyksen tutkimus Afrikassa on ollut vähäistä ja yhä tänä päivänä tiedot eri indigovärjäysperinteistä ovat hajanaisia ja irrallisia. Länsi-Afrikan indigovärjäyksestä uraauurtavaa tutkimusta tehnyt Rénee Bosér-Sarivaxévanis (Apercus sur la teinture à l'indigo en Afrique Occidentale 1969) on selvittänyt sekä indigovärjäyksen että kudonnan historiaa ja levinneisyyttä Länsi-Afrikassa. Valitettavasti myös hänen tietonsa indigovärjäyksestä ovat osittain puutteellisia eivätkä käsittele esimerkiksi Guinean indigovärjäysperinnettä ollenkaan.

Bosér-Sarivaxévaniksen lisäksi Länsi-Afrikan indigovärjäyksestä ovat kirjoittaneet Claire Polakoff (African Textiles and Dyeing Techniques, 1980) sekä Göstä Sandberg (Indigo Textiles - Technique and History, 1989). Näiden kirjojen sekä muutamien yksityiskohtaisten indigoperinteiden tutkimusten lisäksi kirjallisuutta indigosta ei juurikaan löydy yleisteosten lyhyiden esittelyiden ja satunnaisten artikkeleiden lisäksi. Valtaosa artikkeleista on vanhoja ja niiden indigovärjäystä koskeva tieto on usein yleistä, epämääräistä ja jopa virheellistä. Erityisesti soninkejen indigovärjäysperinteestä on olemassa hyvin vähän tutkimuksia. Sen sijaan Nigerian yorubojen ja hausojen indigovärjäysperinteitä on tutkittu huomattavasti enemmän. Euroopassa huomattavimmat indigotekstiilikokoelmat löytyvät Pariisista (Musée de l'Homme), Lontoosta (British Museum) sekä Baselista (Museum für Völkerkunde).

Länsi-Afrikan tekstiilihistoria

Länsi-Afrikassa varhaisimmat todisteet tekstiilikulttuurin olemassaolosta ja kudonnasta on saatu Saharan kalliomaalauksista. Maalaukset ovat ajalta 2000 eaa., jolloin Sahara oli tiheästi asutettu ja toimi eri kansojen kulttuurisena ja rodullisena sulatusuunina. Lounais-Algerian Tassili-n-Ajjerin alueelta löydetyissä kalliomaalauksissa ihmishahmoilla on päällään hienoja vaatteita, joiden on päätelty olevan kudottuja tekstiilejä. Kudontataidon ja ensimmäisten kangaspuiden uskotaan tulleen näille alueille Saharaan todennäköisimmin Egyptistä. Kalliomaalauksissa kuvatut Tassilin alueen kankaita kutovat karjankasvattajat ovat todennäköisesti nykyisen Sahelin alueen fulaneita. Saharan etelänpuoleiseen Afrikkaan kudonnan uskotaan levinneen juuri näiden fulanien välityksellä Saharan kuivumisen aikoihin noin 700-luvulla, jolloin kuivuus pakotti alueen kansat liikkeelle. Siirtyessään etelää kohti nykyisen Sahelin alueelle fulanit toivat kudontataidon mukanaan Länsi-Afrikkaan. Seuraavien vuosisatojen saatossa myös muut kansat omaksuivat kudontataidon fulanien levittäytyessä koko läntisen Sudanin alueelle aina Senegalista Kameruniin asti.

Varhaisimmat Saharan eteläpuolelta löytyneet tekstiilit ovat niinikuiduista valmistettujen kankaiden fragmentit 800-luvulta Igbo-Ugwu -kulttuurin alueelta nykyisestä Lounais-Nigeriasta (Bosér-Sarivaxévanis 1983: 9-16). Ensimmäiset Afrikan puuvilla- ja villatekstiililöydökset, jotka ovat samalla myös Afrikan vanhimmat indigokangaslöydökset, ovat peräisin Dogonien maasta Tellemin hautakammioista Malista. 1980-luvulla julkisuuteen tulleet Tellemin tutkimusten tulokset antavat uutta ainutlaatuista tietoa tekstiilinvalmistuksen alkuvaiheista Länsi-Afrikassa. Suurin osa hyvin säilyneistä 500 tekstiilifragmentista ajoittuu 1000-1500 -luvuille. Nämä fragmentit, joiden joukossa on myös taidokkaasti värjättyjä indigovaatteita ovat lähes identtisiä kankaille, joita fulanit valmistavat yhä tänä päivänä Niger-joen sisämaasuiston alueella. Alue oli tärkeä tekstiilinvalmistuskeskus Länsi-Afrikassa jo 1000-luvulla ja on hyvin todennäköistä, että Tellemin tekstiilien valmistajat olivat juuri fulaneja Niger-joen alueelta. He olivat saapuneet Niger-joen sisämaasuiston alueelle 700-900 -luvuilla ja tuoneet kudontataidon alueelle mukanaan (Bosér-Sarivaxévanis 1975: 307-312, 334). Nigeriasta 1200-1400 -luvuilta säilyneistä Ifen ja Beninin veistoksista on voitu päätellä, että tuohon aikaan ihmiset käyttivät ilmeisesti puuvillaisia runsaasti kuvioituja kietaisuvaatteita.

Ensimmäiset kirjalliset lähteet länsiafrikkaisista tekstiileistä ovat arabioppineiden kirjoituksia keskiajalta. Niiden mukaan kudonta aloitettiin Länsi-Afrikassa Koillis-Senegalissa noin 1000-luvulla, todennäköisesti fulanien keskuudessa. 1400-luvulta lähtien kirjallisia lähteitä on enemmän, mutta näissäkin tiedot tekstiileistä ja indigovärjäyksestä ovat vain lyhyitä mainintoja. Portugalilaisten asettuessa 1400-luvun puolivälissä Kap Verden saarille he huomasivat kaupankäynnissä käytettävän paikallisia puuvillakankaita vaihdon välineenä. Portugalilaiset halusivat turvata itselleen riittävän kankaiden saannin, joten he ottivat Senegalista orjia kutomaan ja värjäämään kankaita indigolla Cap Veden saarille. Orjat olivat suurimmaksi osaksi wolofeja ja heidän sanottiin harjoittavan indigovärjäystä 'salaisin menetelmin' (Bosér-Sarivaxévanis 1969: 153-154). Indigokankaista Länsi-Afrikassa mainitsee myös Leo Africanus, joka 1500-luvulla matkakertomuksissaan kirjoittaa Sahelin alueen sinisistä puuvillakankaista.

Myöhempien tutkimusmatkailijoiden raportit kertovat kudonnan korkeasta tasosta sekä tekstiilien osuudesta tärkeänä kauppatavarana Länsi-Afrikassa. Läpi vuosisatojen tekstiilit ovatkin olleet päävientiartikkeli ja tärkein stimulaatio taloudelliselle tuotannolle läntisen Sudanin alueella. Tekstiileihin, joita käytettiin vaihdon välineenä vaihdettiin orjia, öljyä, norsunluuta ja kultaa (Cordwell 1979: 468-471). 1600-luvulla englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset kauppiaat aloittivat kangaskaupan Länsi-Afrikan rannikolla. Kankaita ostettiin lähellä rannikkoa sijaitsevista välityskeskuksista paikallisilta asukkailta ja myytiin nykyisten Gabonin ja Angolan rannikoille asti. Länsi-Afrikan kaupassa tekstiili on mahdollisesti ollut eniten länsiafrikkalaisten ihmisten elämää koskettanut kauppatavara. Tekstiilit ovat vuosisatojen ajan olleet lukuisten ihmisten tulonlähde. Maanviljelijät, jotka viljelivät puuvillaa ja indigoa, kehrääjät, kutojat, ompelijat, värjärit ja kirjojat ovat kaikki saaneet tuloja tekstiilinvalmistuksesta. Tekstiilit ovat myös vaikuttaneet ihmisten muuttoliikkeisiin ja stimuloineet erilaisia kulttuurisia ja teknologisia muutoksia Länsi-Afrikassa (Shea 1975: 53).

Malin Tellemin hautakammioiden tekstiilien jälkeen seuraavat tekstiililöydökset Länsi-Afrikassa ovat 1600-luvulta nykyisen Beninin alueelta. 1600-luvun alkupuolella eurooppalaiset keräsivät Beninin rannikolta muutamia paikallisesti valmistettuja tekstiilejä, joita kutsutaan 'Weichmannin kankaiksi'. Tellemin tekstiilien tapaan myös Weichmannin kankaiden mukaisia tekstiilejä valmistetaan yhä tänä päivänä Beninissä. Länsi-Afrikan tekstiilinvalmistajat näyttävät olleen hyvinkin konservatiivisia traditionsa suhteen ja säilyttäneet tekniikkansa ja kuvionsa hämmästyttävän identtisinä vuosisatojen ajan. Mikäli tämä pitää paikkansa, nykyisistä Afrikan perinteisistä tekstiileistä voitaisiin mahdollisesti lukea historiaa kauas taaksepäin (Lamb 1975: 216-217).

Nigerian, Malin ja Beninin tekstiilifragmenttien lisäksi muita varhaisia tekstiililöytöjä ei Länsi-Afrikasta tunneta. Euroopan museoissa suurin osa Afrikasta kerätyistä tekstiileistä ajoittuu vasta 1900-luvulle. Ainoastaan Lontoossa ja Pariisissa on muutamia afrikkalaisia tekstiilejä 1800-luvun loppupuolelta, jolloin esimerkiksi Senegalista tuotiin 1880-luvulla indigovärjättyjä näytteitä British Museumille (Bosér-Sarivaxévanis 1969: 154, De Bruignac 1983: 194).

Lue lisää, Indigovärjäys Malin kaupungissa Guineassa »

Muutosten luonteesta taiteessa

Taide on prosessi, joka on aina muutoksessa. Joskus muutokset saattavat kuitenkin olla niin hitaita, että niitä voi olla vaikea havaita ja yhteisön taideperinne saattaa näyttää hyvinkin muuttumattomalta. Muutosta tapahtuu kuitenkin jatkuvasti kaikissa taideperinteissä ja jokaisella taideperinteellä on oma erilainen muutoshistoriansa, johon monenlaiset sosiaaliset, kulttuuriset ja ympäristölliset muutokset voivat vaikuttaa (Anderson 1979: 153-154, 182, 193). Esimerkiksi muutokset ympäristössä vaikuttavat visuaaliseen havainnointiin sekä saatavilla oleviin materiaaleihin. Muutokset teknologiassa taas tarkoittavat uusia työkaluja ja uusia työtekniikoita (Hatcher 1985: 167). Yhteisön taideperinteessä tapahtuvat muutokset voivat olla peräisin joko yhteisöstä sisältä tai vaihtoehtoisesti ulkopäin.

Yhteisön taideperinteessä ilman ulkopuolista vaikutusta tapahtuvia muutoksia kutsutaan yhteisön sisäisiksi autonomisiksi muutoksiksi. Useimmiten sisäiset muutokset tapahtuvat hitaasti ja ovat tulosta artistien vapaasta variaatiosta ja uusista innovaatioista. Uusien muotojen luova tuotanto vaikuttaakin olevan automaattista mahdollisesti jopa kaikille taiteellisille traditioille (Layton 1981: 188).

Yleisempiä näyttävät olevan kuitenkin ne muutokset, jotka tulevat yhteisöön ulkoapäin. Tällaiset muutokset ovat saattaneet olla luonteeltaan hyvinkin äkillisiä ja mullistavia ja ovat usein olleet peräisin kontaktista muiden kansojen kanssa. Ihmiset ovat taitavia innovaattoreita, mutta he ovat vielä taitavampia lainaamaan hyviä ideoita toisiltaan. Aina kun yhteisöt ovat olleet kosketuksissa toistensa kanssa muutosta on tapahtunut ainakin toisessa, mahdollisesti jopa molemmissa yhteisöissä. Eri puolilla maailmaa perinteisten yhteisöjen taiteet ovat alkaneet muuttua dramaattisesti kiihtyvällä vauhdilla siitä lähtien, kun länsimaat aloittivat siirtomaaherruuden kolmannen maailman maissa. Perinteiset yhteisöt omaksuivat länsimaisia työkaluja, materiaaleja ja kuvioaiheita ja kaikkialla näissä perinteisissä yhteisöissä on nähtävissä tänä päivänä länsimaisen rahatalouden vaikutukset. Suurimpana yksittäisenä muutoksena voidaan nähdä kenties perinteisen taiteen kaupallistuminen (Anderson 1979: 154, 164, 193).

Veera Savolainen

Osumia: 1275