Kuukausien ajan olimme suunnitellet, soittaneet puheluja, lähettäneet kirjeitä ja sähköpostiviestejä. Nyt, lopultakin, jouluaaton aamuna 2001 lämpömittarin osoittaessa ulkona -20oC saatoimme aloit-taa matkamme kohti lämpimämpiä leveysasteita. Ensimmäinen tavoitteemme oli Pariisi, jossa ta-pahtuisi koneen vaihto. Oikeaa jännitystä ei syntynyt ennen kuin löysimme lähtöporttimme Pariisissa ja näimme kilven "OUAGADOUGOU 11.00" (Burkina Fason pääkaupunki). Nyt seikkailu oli alkanut toden teolla!

burkina

Meillä on ollut kolme kummilasta Länsi-Afrikassa jo usean vuoden ajan. He asuvat Togossa, Beninissä ja Burkina Fasossa. Jo ensimmäisen kummilapsen hankkimisesta alkaen olimme puhuneet, että joskus menemme käymään siellä. Emme ehkä aivan tosissamme uskoneet, että siitä tulisi totta, kaikki tuntui liian monimutkaiselta. Nyt se kuitenkin oli toteutumassa. Kummilapsen olimme hankkineet tanskalaisen organisaation, BARNfonden'in kautta; heillä on konttori myös Malmössä. Olimme olleet kontaktissa kyseisissä maissa oleviin konttoreihin, ja kaikilta tahoilta meidät oli toivotettu tervetulleiksi. Oppaat ja tulkit järjestettäisiin, ja pääsisimme BARNfonden'in autoissa ta-paamaan lapsia, jotka asuvat kaukana savanneilla.

Kun saavuimme Ouagadougouun, puhalsi lämmin tuuli, noin +35 C. Se tuntui aivan ihanalta, varsinkin minusta, jonka on vaikea kestää Pohjolan talvea. Suureksi iloksemme ja hämmästykseksemme BARNfonden oli lähettänyt autonkuljettajansa ottamaan meidät vastaan ja kuljettamaan hotelliin. Tämä jouluaatosta huolimatta! Tunsimme, että meitä oli todella odotettu ja olimme tervetulleita. Monta kantajaa riensi paikalle ja melkein kiskoi matkalaukkumme käsiinsä. Tulin heti ajatelleeksi, että tämä oli heidän mahdollisuutensa hankkia elanto, auttamalla turisteja ja odottamalla saavansa siitä muutaman lantin.

Kuljettaja ei osannut englantia emmekä me ranskaa. Hotelliin ajaessaan hän soitti jollekin ja ojensi kännykkänsä minulle. Sain puhua sen BARNfonden'in naisen kanssa, johon olin ollut kontaktissa matkavalmistelujen aikana. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tiedusteli, miten matka oli sujunut. Hän kertoi myös, että konttorin väki halusi tavata meidät kaikki ja pyysi soittamaan ensimmäisenä joulun jälkeisenä arkipäivänä. Saimme melkein shokin, sillä emme olleet odottaneet tällaista vastaanottoa. Taas tein vertailuja ja mietin, otammeko me vieraamme vastaan tällaisella tavalla.

Hotelli oli muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, kuin keidas kuivuuden keskellä. Lähes koko ajan kasteltiin ja kasteltiin, ja tulosta syntyi, sillä alueella oli runsaasti kauniita kukkia ja viherkasveja. Heti ulkopuolella oli vain hiekkaa, punaista hiekkaa ja kuivuutta. Oli täysin ilmeistä, että veden puute on yksi Afrikan suurimmista ongelmista. Olimme varanneet bungalowin neljälle hengelle ja laiskottelimme hotellin uima-altaalla pari päivää nauttien auringosta ja lämmöstä. Turisteja ei näyttänyt olevan, ei ainakaan Euroopasta, joten herätimme jonkin verran huomiota. Ihmiset, erityisesti lapset, katselivat meitä uteliaina, hymyilivät ja tervehtivät. "Ystävällisyys" näytti olevan väestön kunniakäsite, siitä ei ole epäilystäkään.

Hotellin ulkopuolella olevaa tietä reunustivat kaikenlaiset myyntikojut. Kauppa näytti käyvän vilkkaana aamusta iltaan. Suurin piirtein kaikkea näytti olevan kaupan. Se mikä meitä kauhistutti oli liikenne tiellä. Autoja, mopoja ja polkupyöriä yhtenä mylläkkänä - siltä se näytti silmissämme. Liikennesääntöjä ehkä oli, mutta niistä ei paljon näytetty välittävän, vain soitettiin torvea ja toivottiin päästävän eteenpäin. Monta kertaa se näytti vaaralliselta, sillä tienreunoilla oli niin paljon lapsia He näyttivät viettävän päiväänsä myyntikojujen seassa. Minulle on käsittämätöntä, kuinka he selviävät elämisestä ja kasvamisesta tässä ympäristössä. Mutta onko heillä vaihtoehtoa?

Tuli arkipäivä, mutta emme ehtineet vielä ottaa yhteyttä BARNfonden'iin, ennen kuin he jo soittivat meille. Autonkuljettaja tuli sovittuna aikana ja vei meidät kaupungissa olevaan konttoriin. Tapasimme kaikki siellä työskentelevät ja keskustelimme oppaan kanssa, joka veisi meidät seuraavana päivänä kummilapsemme luo. Hän kertoi meille BARNfonden'in toiminnasta ja organisaatiosta maassa. Kaikki paperit tuntuivat olevan hyvässä järjestyksessä niin lasten seurantapäiväkirjojen kuin taloudenkin osalta.

burkina

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle tapaamaan kummilastamme Yacoubaa, 12-vuotiasta poikaa, joka asuu savannilla noin 160 kilometrin päässä Ouagadougousta. Opas kertoi, miten toimitaan kylissä perheiden parissa, miten pyritään pitämään huolta, että myös kummilasten sisarukset pääsevät kouluun. Esimerkiksi yksi Yacouban nuoremmista veljistä oli juuri aloittanut ensimmäisen kouluvuotensa. Emme tiedä, saavatko muut sisarukset tehdä sen; hänen 14-vuotiaalla siskollaan ei ollut sitä mahdollisuutta. Minkälainen tulevaisuus on tytöllä, joka asuu yhdessä maailman köyhimmistä maista ja joka koskaan ei pääse kouluun? Mitä hän voi tehdä elääkseen? Saako hän viettää jotenkin hyväksyttävää elämää? Päässäni pyöri monia kysymyksiä, mutta vastauksia ei ollut.

BARNfonden työskentelee rakentamalla "keskuksia" maaseudulle. On yksi hallintorakennus, ja valitaan keskuksen päällikkö. Palkataan paikallinen sosiaalityöntekijä, joka valitsee köyhimmistä perheistä ne lapset, jotka ajan myötä saavat kummivanhemmat siinä tahdissa kuin kiinnostuneita ilmaantuu täällä maailman vauraassa osassa. Vanhempien tulee myös suostua siihen, että kummi-lapsi ja mahdollisesti joku hänen sisaruksistaan saa mennä kouluun. Lisäksi on aina pyrittävä tekemään jotain työtä, esimerkiksi viljelemään vihanneksia mahdollisuuksien mukaan tai kasvattamaan eläimiä. Jokaiselle keskukselle kuuluu noin 600 lasta (!) ja heidän sisaruksiaan. Matkalla Yacouban luo pysähdyimme eräässä toisessa keskuksessa, jossa saimme nähdä ja kuulla, miten siellä työsken-neltiin. Kaikki tuntuivat kovasti ilahtuvan saadessaan kummivanhempia käymään, välistä se tuntui melkein kiusalliselta. Meille tämä matka oli jotain valtavan suurta. Olimme iloisia, että olimme saaneet tulla, nähdä ja kokea niin paljon. Tämän myös kerroimme heille.

Niin tulimme perille keskukseen, johon Yacouba kuuluu. Keskuksen päällikkö seuraisi tulkkina mukana perheen luo. Ranska on maan virallinen kieli, mutta maaseudulla sitä puhuvat vain ne, jotka ovat käyneet koulua, siis ei kovin monet. Kylissä puhutaan useita eri kieliä, joita ei edes oppaamme tuntenut. Lähdimme tiettömälle savannille. Ihmettelin, että kuljettajamme tiesi, miten ja minne hänen tuli ajaa. Hän näytti kuitenkin sen tietävän, ja pian tuli näkyviin pieni kylä, jossa oli savimajoja vieri vieressä. Ennen kuin edes olimme tulleet ulos autosta, näimme Yacouban ja perheen muut lapset.

burkina

Hän oli tietenkin yhtä jännittynyt kuin mekin, mutta tiesimme oppaan kertoman perusteella, että hän oli odottanut käyntiämme. Jollain tavalla tunsin sääliä häntä kohtaan, sillä hänen ja meidän ympärillämme nousi aikamoinen kohu. Suuret joukot lähiseudun lapsia kokoontui katsomaan meitä, ja myös monia aikuisia tuli; heistä monet halusivat sanoa meille käsipäivää. Ei ollut ihme, että näin tapahtui, sillä näillä seuduilla nähdään harvoin autoja ja vielä harvemmin valkoisen rodun edustajia. Kaikki asettuivat ilomielin kuvattaviksi, ja meistä se oli kovin mukavaa. Yacouban ja meidän välillämme ei syntynyt kovin paljon keskustelua, koska olimme pakotetut puhumaan kahden tulkin välityksellä. Yacouballa oli oma pieni maja, ja saimme mennä sinne sisälle. Hän rullasi leveäksi maton ja kertoi, että se on hänen makuusijansa. Vuoteesta ja patjasta ei ollut puhettakaan. Olimme tuoneet mukanamme väriliituja, paperia, kyniä ja hieman vaatteita sekä kolme ranskankielistä lastenkirjaa, jotka olin onnistunut hankkimaan. Hän sai myös jalkapallon, jonka sai itse pumputa täyteen. Kysyimme vanhemmilta, toivoivatko he itselleen jotain erityistä, sillä olisimme mielellämme antaneet heille jotain. Vastaukseksi saimme, että heille olisi tärkeintä asunnon eli pienten majojen parantaminen.

burkina

Lähdimme vähitellen Yacouban, hänen perheensä ja muiden kyläläisten luota. Opas vei meidät joen rantaan, jossa viljeltiin vihanneksia ja perunoita. Meille kerrottiin, että sitä mukaa kun joki kapenee kuivana kautena, viljellään yhä kauempana joen rannalla, t.s. mennään veden perässä, jotta voitaisin hyödyntää maassa oleva kosteus. Kävimme heidän luonaan joulukuun lopussa, eikä joen leveys silloin ollut montakaan metriä. Sadekausi alkaisi maalis-huhtikuussa, ja ihmettelin, miten he selviytyvät siihen saakka. Kuitenkaan ei ollut kyseessä kuivin näkemämme paikka.

burkina

Käynnin jälkeen olimme varsin hämmentyneitä, ja päässämme pyöri monia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Tulisi viemään melko pitkän ajan, ennen kuin sulattaisimme kaiken näkemämme ja kokemamme. Yksi ihmettelyni aihe on yhä edelleen, miten ihmiset jaksavat ponnistella eteenpäin siinä köyhyydessä ja olla kaikesta huolimatta niin iloisia ja ystävällisiä myös vieraita kohtaan. Koko matkamme aikana kohtasimme pelkästään lämpöä ja ystävällisyyttä, muuallakin kuin Burkinassa.

Riitta Brunzell

Matka jatkuu Loméen Togon pääkaupunkiin. Lue lisää »

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään.

 

Lisää kommentti


Turvakoodi
Päivitä