|
Matka alkoi Burkina Fasosta, jonne voit palata tästä » Togo Seuraavana päivänä oli aika lähteä maasta ja matkustaa seuraavaan, Togoon. Olimme varanneet lennon pääkaupunkiin Loméen, joka on Atlantin rannikolla. Heti koneesta poistuessamme tunsimme ilman kosteuden. Burkinassa oli ollut lämmintä ja kuivaa, nyt oli lämmintä ja nahkeata jo muutaman minuutin kuluttua. Olimme varanneet hotellihuoneet muutamiksi päiviksi. Kantajia ja takseja oli runsaasti, joten olimme pian perillä. Nyt oli aika harrastaa turismia ja tehdä ostoksia omin päin, ja niin myös teimme. Kiertokäyntien välillä paistattelimme päivää ja uimme altaassa. Altaalla tulimme keskusteluihin nuoren paikkakuntalaismiehen kanssa. Hän oli ihastunut siitä, että osasimme kellua selällään. Anders (mieheni) yritti opettaa hänelle sitä, mutta ei oikein onnistunut. Tapasimme hänet parin päivän aikana, ja sitten hän putkahti yllättäen hotellille ja halusi viedä meidät kotiinsa. Hän halusi näyttää meille tyypillisen afrikkalaisen keskiluokkaisen kodin. Yllätyimme jälleen kerran ja tunsimme, että meille osoitettiin suurta kunnioitusta. Tämän myös kerroimme hänelle. Hän sanoi, että Afrikassa vieraita kohdellaan kuin kuninkaita, ja suunnilleen niin olimmekin sen kokeneet. Entä me täällä Pohjolassa, miten me kohtelemme vieraitamme yleisesti ottaen? Sain taas lisää miettimistä. Ajoimme kahdella taksilla talolle, jonka hän jakoi sisarensa ja tämän perheen kanssa. Suuri, valkoinen betonitalo muutaman kilometrin päässä keskustasta. Porras johti täysin tasaiselle katolle, jossa voi istua ja ottaa aurinkoa halutessaan. Vaikka todella nautin auringosta, minusta tuntui siellä ylhäällä liian kuumalta, joten käynnistä ei tullut kovin pitkä. Talon olivat aivan lähellä toisiaan, eikä niiden välissä ollut minkäänlaisia istutuksia. Ehkä ei ollut niin helppoa saada mitään kasvamaan kuivassa, lämpimässä hiekassa. Sisältä talo oli verrattain tavanomainen. Ainoa, joka kiinnitti huomiotamme, olivat betoniset lattiat. Olimme hänen luonaan runsaan tunnin. Kun teimme lähtöä, hän toi meille lahjoja, afrikkalaisia, kirkasvärisiä vaatteita. Kiitimme ja otimme lahjat vastaan. Hän tuli mukanamme hotellille, jossa saatoimme jatkaa kellumisharjoituksia altaalla.
Seuraavana päivänä, joka oli uudenvuoden aatto, lähdimme ylös vuoristoon, Klotoon, jonne Lomésta oli matkaa noin 120 kilometriä. Otimme taksin, sillä muuta pääsykeinoa ei ollut. Asetuimme siellä olevaan hotelliin, joka oli ensimmäisen maailmansodan aikainen saksalainen sairaala. Kloto oli pieni, rauhallinen kylä. Tuskin lainkaan ihmisiä näkyi, vielä vähemmän autoja ja markkinakojuja. Muutamia oppaita ilmestyi kuitenkin välittömästi, ja he tarjoutuivat lähtemään kierrokselle viidakkoon, joka muistutti sademetsää. Hyväksyimme opastuksen, sillä yksin olisimme varmaankin eksyneet tiheän kasvillisuuden seassa. Se oli hieno, mutta työläs vaellus. Väylä nousi ja laski koko ajan, ja opas kulki ajoittain kovin nopeata vauhtia. Kun puhkuimme ja hikoilimme, hän hölkkäsi eteenpäin ja katsoi välillä taakseen tarkistaakseen, että olimme vielä mukana. Tällä vaelluksella näimme erikoisia kasveja, mutta emme muita eläimiä kuin kauniita perhosia. Illaksi meidät oli kutsuttu kylän uudenvuoden juhlintaan, mutta menimme luultavasti liian aikaisin kylään, sillä mitään juhlia ei ollut alkanut. Anders ja minä kiertelimme ympäri vähän aikaa ja palasimme hotelliin. Nuoret, Jonas ja Ramona, jäivät kylään. He tapasivat siellä nuoria, joiden kanssa he olivat tulleet kosketukseen aikaisemmin päivällä, ja menivät heidän kanssaan kirkkoon. Siellä he istuivat ja kuuntelivat saarnaa ja lauluja paikallisella kielellä ("mossi"). Me vanhemmat istuimme hotellin ulkopuolella pimeässä, 25 asteen lämmössä, ja kuuntelimme viidakosta kantautuvia trooppisten lintujen ääniä. Olipa uudenvuoden yö, jota emme unohda! Seuraavana päivänä kuljeksimme omin päin ja omaa tahtiamme. Luonto oli erittäin kaunis ja vihreä. Kun iltapäivällä odotimme taksia, jonka piti noutaa meidät, paikalle ajoi parvi minibusseja. Niistä purkautui mahtava määrä eurooppalaisia. Yksi heistä, noin 50-vuotias mies, tuli luoksemme ja kertoi, että he olivat saksalaisia maailmanympärimatkalla. He matkustivat laivalla, mutta olivat tehneet pikaisen maissakäynnin Loméssa ja matkanneet vuorille, ehkä nähdäkseen vanhan saksalaisen sotasairaalan ulkopuolelta. He viipyivät puolisen tuntia, pakkautuivat minibusseihin ja ajoivat pois.
Taksi tuli noutamaan meitä, ja ajoimme takaisin hotelliin Loméen. Tie oli asfalttipäällysteinen ja varsin suora, mutta kapea ja paikoitellen kuoppainen. Kuljettaja paineli kaasua ja ajoi aivan liian lujaa, ja me olimme kaikki enemmän tai vähemmän peloissamme. Monissa kohdissa tienvarsilla oli markkinakojuja, ja lapsia juoksenteli pientareilla väkeä oli siis kovasti liikkeellä. Onnettomuus olisi helposti voinut sattua. Nyt ei niin kuitenkaan käynyt, vaan tulimme onnellisesti tosin vähän järkyttyneinä perille oikeaan paikkaan. Hotellin sisäänkäynnin luona seisoi mies, joka tuli puhuttelemaan, kun olin menossa sisään. Osoittautui, että hän oli BARNfonden'in opas/tulkki, joka veisi meidät kummilapsemme luo seuraavana päivänä. Hän oli hotellin henkilökunnalta saanut tietää, että palaisimme sinä iltapäivänä. Hän oli odotellut meitä siellä pari tuntia vain saadakseen esittäytyä. Seraavana aamuna oli sitten aika lähteä seuraavan kummilapsemme Akoéten luo. BARNfonden oli vuokrannut suuren auton. Jo tapaamamme miehen lisäksi mukaan tuli eräs nainen tulkiksi. Akoéte asuu noin 90 kilometrin päässä Lomésta. Tie oli asfalttipintainen, joten matka meni nopeasti. Tarkoituksena oli viipyä alueella seuraavaan päivään, joten pysähdyimme pieneen yhdyskuntaan noin 10 kilometriä ennen perille pääsyä ja asetuimme hotelliin. Oppaamme ajoivat jonnekin lounaalle, mutta koska kuumuuden takia emme olleet nälkäisiä, istuimme hotellin ulkoterassilla ja odotimme heitä. Kiinnitin huomioni erääseen muiden vieraiden joukossa olevaan mieheen, joka katsoi meitä pitkään tasaisin välein. Kuten arvelinkin, hän tuli pian pöytäämme ja alkoi puhua kanssamme. Hän kertoi syntyneensä tässä kylässä, mutta asuneensa Belgiassa 20 vuotta. Nyt hän oli ensi kertaa käymässä kotiseudullaan, jossa hänen mielestään oli aivan liian lämmintä. Hän sanoi myös tunteneensa olonsa kotoisaksi meidät nähdessään. Olen ajatellut tätä tapaamista monta kertaa: Me, ainoat valkoihoiset kymmenien kilometrien säteellä, saimme aikaan sen, että afrikkalainen tunsi olonsa kotoisaksi. Oppaamme tulivat, ja jatkoimme matkaa vielä kymmenisen kilometriä, Akoéten ja hänen perheensä luo. Siellä oli koko suku koolla, m.m. kaksi vanhempaa veljeä, jotka olivat muuttaneet Loméen, olivat tulleet kotiin tapaamaan meitä. Samaa ystävällisyyttä saimme kokea sielläkin. He toistivat kerta toisensa jälkeen, miten kiitollisia he olivat meiltä saamastaan avusta. Mielestäni se tuntui suorastaan kiusalliselta. Me annamme pois yltäkylläisyydestämme, eikä meille tule puute sen takia, että meillä on kummilapsia. Yleensäkin olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä tuntea kiitollisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Akéte sai myös paperia, kyniä sekä jalkapallon ja ilmapumpun. Ilosta ei voinut erehtyä. Pieni poika, luultavasti Akoéten sisarenpoika, pelkäsi meitä, kun tulimme. Hän pysytteli tiukasti äidin sylissä ja kitisi. Hän ei varmaankaan ollut koskaan aikaisemmin nähnyt valkoihoisia ihmisiä, mikä ei ole mitenkään kummallista. Kun jalkapallo oli pumpattu täyteen, pelko oli hävinnyt. Hän potki palloa iloisena ja antoi ottaa kuvan itsestään, suureksi iloksemme. BARNfonden oli rakentanut Akoételle oman huoneen, jossa hänellä oli vuode ja pieni kirjoitus-pöytä. Muilta osin huone oli tyhjä. Vuoteen yläpuolella riippui suuri hyttysverkko; sellaisen saavat organisaatiolta kaikki lapset, joilla on kummivanhemmat. Perheelle oli myös rakennettu käymälä. Asunnon ulkopuolelle oli järjestetty "kaivo", t.s. maahan kaivettu säiliö, johon kerättiin kaikki sadevesi käytettäväksi kuivan kauden aikana. Monta vuotta sitten Akoéte kirjoitti eräässä kirjeessään, että hän joutui kuivan kauden aikana kulkemaan seitsemän kilometriä noutamassa vettä. Sitä hänen ei enää tarvitse tehdä, BARNfondenín ansiosta. Kysyimme, oliko Akoétella jotain erityistoivomuksia. Tulkilta saimme tietää, että polkupyörä oli toivelistan kärkipäässä. Lupasimme ostaa sellaisen hänelle, sillä koulumatka on pitkä. Kuka ruotsalainen lapsi kävelee joka päivä kouluun 6 km edestakaisin? Ajoimme takaisin pikku hotelliin, teimme vähän ostoksia markkinapaikalla ja asetuimme sen jäl-keen syömään, sillä ilta oli tullut ja nälkä muistutti itsestään. Seuraavana päivänä ajaisimme BARN-fonden'in mukana muutamia kymmeniä kilometrejä seuraavaan maahan, Benin'iin. Siellä ta-paisimme BARNfonden'in konttorissa Cotonoussa työskenteleviä henkilöitä. Näin oli sovittu konttorien kesken. Tunsimme taas olevamme tervetulleita, kuten tavallista. Kiitimme Togon henkilökuntaa ja vaihdoimme autoa. Kuljettaja alkoi heti kertoa organisaation toiminnasta alueella. Se oli sekä mielenkiintoista että kunnioitusta herättävää. Matkalla Cotonouhun pysähdyimme yhdessä toimintakeskuksessa. Saimme nähdä kaiken, mitä siellä tehtiin, eikä se ollut mitenkään vähäistä!
Muun muassa yritettiin opettaa ihmisiä kasvattamaan eläimiä, joista saadaan proteiinipitoista lihaa. Jokainen sai halutessaan tulla muutamaksi viikoksi keskukseen katsomaan, miten kaikki toimii. Sen jälkeen annetaan muutamia eläimiä kotiin mukaan, jotta oma kasvatus saadaan alkuun. Neljännen sukupolven jälkeläisistä annetaan osa takaisin keskukseen, jotta useammat voivat tulla oppiin. Tarkoituksena oli, että myös naapurit saavat nähdä, että on mahdollista tehdä jotain ruuan lisäämiseksi. Näin levitetään tietoa eläinten kasvatuksesta. Eläin, joka on erittäin helppohoitoinen ja antaa runsaasti lihaa, kulkee nimellä "ruohonleikkuri". Se muistuttaa ulkonäöltään suurta hamsteria. Oli myös muita eläimiä, mm. kanoja ja porsaita. Kävimme tapaamassa perhettä, joka oli aloittanut muutamalla keskuksesta saadulla eläimellä pari vuotta sitten. Nyt heillä oli aika suuri tila, ja he voivat jopa myydä munia markkinoilla ja siten kohentaa talouttaan. Riitta Brunzell Unelmamatka jatkuu Beniniin tästä » Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään. |
- Tietoja
- Osumia: 4743
|
Laskeuduimme Hargeisan kentälle pienellä Fokkerilla 21.2.2008 noin klo 16.00. Vietyämme tavarat meitä varten vuokrattuun taloon, jossa myös koulutus tapahtuisi, siirryimmekin rauhanseminaariin uskonnollisten johtajien monipäiseen joukkoon. Myöhemmin kuulin että joukossa olivat mm. myös ne viisi uskonnollista johtajaa, vanhaa pappaa, jotka Amerikka oli ilmoittanut eliminoiduiksi, kylässä jonka Amerikka pommitti. Amerikka syyttää heitä Al Qaidan terroristeiksi. Nyt he löytyivät täysissä elämän voimissaan seminaariin osallistuneiden joukosta. Seminaarin pääteema oli Somalian klaanien välinen rauha. Sain etuoikeuden kokea ensimmäisen mustan Afrikan matkani täysin ruohonjuuritasolta. Sain kuunnella sodan keskeltä tarinoita ja tapahtumia, joista ihmiset keskustelivat. Se että liikuin kaupungilla vähintään turvamiehen ja usein opiskelijoiden ympäröimänä, ei antanut minulle ulkopuolisuuden tunnetta. Sain osallistua jokaiseen hetkeen, jokaiseen sodan aiheuttamaan huoleen ja suruun mikä kosketti kansaa matkamme aikana. Sain tutustua kansan kokemuksiin terrorismin vastaisesta sodasta. Opin sen, miten klaanilainen joka kuului Islamisteihin ei itse voinut käsittää miksi juuri hänen klaaninsa oli syytettynä yhteistyöstä Al Qaidan kanssa. Hän itse oli harras uskovainen, ja suoritti rukoushetkensä uskollisesti aina, kun Muslimimaiden tapaan kaupungin alueelle kuuluvista moskeijoiden kaiuttimista alkoivat rukouksen äänet kuulua. Hän itse kertoi peloistaan väkivaltaa kohtaan ja aseita kohtaan, joihin ei edes uskalla koskea. Hänelle oli selvää että Koraani kieltää jyrkästi ihmisen tappamisen. Matka opetti minua ymmärtämään entistä syvemmin sodan kauheuden, ihmisen mahdollisuuden epäinhimillisiin tekoihin ja sen aiheuttaman huolen myös opiskelijamme Daherin kautta, jonka vaimo ja kuusi pientä lasta olivat Mogadishussa, samanaikaisesti kun uutiset kertoivat Amerikkalaisten pommituksista kaupunginosassa jossa hänen perheensä asui. Pommitusten jälkeen alueen perheet menettivät kotinsa ja siirtyivät kadulle, jonnekin… jossa alkoivat rakentamaan lumpuista ja löytämistään jätteistä majaa asunnokseen, kuten niin monet perheet olivat joutuneet tekemään. Daherin stressi heijastui unettomuutena ja jatkuvana hokemana ”Im still working, Im still working…” Sain tutustua ajatusmaailmaan missä ihmisoikeusjärjestön naispuolisen puheenjohtajan ratkaisu sodan lopettamiseksi oli vain ja ainoastaan vastapuolen klaanilaisten hävittäminen maailmankartalta. Samaisen naisen järjestö saa rahoitusta kansainvälisiltä ihmisoikeuksia edistävien kansalaisjärjestöjen tahoilta. Pääsin tutustumaan myös siihen arkeen joka vallitsee maassa silloin kun sotaa ei haluta muistaa,olihan Hargeisan pommituksista kulunut jo muutamia vuosia. Somalimaa on julistanut itsensä itsenäiseksi Somaliasta ja valinnut itselleen presidentin ja hallituksen. Asia mitä ei hyväksytä Afrikan yhteisössä. Afrikan yhteisö on päättänyt pitää siirtomaa-ajan valtioiden rajat voimassa, jotta vältyttäisiin sisällissodilta. Mm. tämä valistus oli vierailumme antia Suomen suurlähetystössä Etiopiassa, jossa Katja Ahlfors ystävällisesti valaisi meitä Somalimaan itsenäisyyteen liittyvissä ongelmissa. Kansainvälinen yhteisö kunnioittaa Afrikan yhteisön linjaa. Huomioitavaa on että Somalimaa on ollut itsenäinen hetkellisesti jo siirtomaa-aikanakin. Asia mihin Somalimaa voisi yrittää vedota. Somalimaan ihmiset, ne jotka eivät olleet menettäneet kaikkea, elävät historian vaihetta jossa uudisrakentaminen on pikkuhiljaa aloitettu. Pommitettujen raunioiden päälle on nousemassa upeaa Arabi-vaikutteista arkkitehtuuria. Jokainen rakennettu talo on arkkitehtinsa itsenäinen taiteellinen luomus. Tyyliin kuulu itse asuintalon lisäksi usein pieni ovenvartijan talo ja huoltorakennus. Rakennukset ovat sijoitettuina alueelle jota reunustaa muuri, joka antaa piha-alueelle täyden näköesteen. Piha-alueet ovat kauniita puutarhoja värikkäine kasveineen, joita viertää upeat kivimurskalla tai keramiikka-mosaiikilla päällystetyt jalakulkukäytävät. Myös suihkulähteitä harrastetaan. Hargeisan keskustassa kauppakojut runsaine tavaramäärineen oli oma elämyksensä. Ja kaupankäyntitaidot johon myös tinkiminen kuuluu. Markkinoilta löytyy kaikkea rahan vastikkeeksi mitä tavallinen kotitalous tarvitsee. Yksityiset ihmiset ja kauppiaat, ne jotka noudattavat Koraanin käskyä joka velvoittaa pitämään heikoimmistaan huolta, tarjoavat jonkinlaisen paikallisen sosiaaliturvan. Tätä avunantoa ovat oppineet käyttämään orvoiksi jääneet kerjäläislapset, kerjäläisäidit, vanhukset ja sairaat jotka kiertävät auttajiensa ovenpielissa päivittäin. Terveyspalveluita, koulunkäyntimahdollisuuksia tai turvallista yösijaa ovenpielistä ei voi kerjätä. Paikallisten ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus omien vaikeuksiensa keskellä antoi unohtumattoman matkamuiston. Mia Waire
Nasib-Naisten media koulutushanke Somaliassa on Shiffa ry:n koordinoima kehitysyhteistyöhanke jota rahoittaa pääasiallisesti Suomen ulkoministeriö. Hanke on kolmevuotinen ja siihen kuuluvia koulutusosioita ovat mm. dokumenttielokuvien ja radio-ohjelmien tuottaminen Somaliassa. Tämän kertainen koulutusosio oli Journalismi ja kuvallinen viestintä. Osion aikana opiskeltiin journalismin sisällön tuottamista, kuvallista viestintää sekä lehden taittoa. Matkaraportti Somalia 20.2-5.3.2008 / Mia Waire
Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään
|
- Tietoja
- Osumia: 3807
|
Lento meni hyvin. Olimme illalla Pariisissa jossa bussi vei meidät hotelli Ibiziin. Hotelli oli lähellä lentokenttää. Hotellista lähdimme noin klo 20.00 paikallista aikaa keskustaa kohti metrolla. Matka oli aika pitkä. Saavuimme keskustaan ja kävelimme Pompidou keskukseen jossa meillä oli noin 1 tunti aikaa katsella näyttelyt. Katsoin Feminiini-Maskuliini näyttelyn vaikka aikaa oli vähän. Se oli hieno näyttely, paljon kikkeleitä ja tissejä. Esillä oli paljon Louise Bourgeois'n töitä, samoja teoksia joita näin siinä ohjelmassa. Meitä vastassa oli Noora Tapper. Hän on Pariisissa taiteilijatalossa 3 kuukautta. Noora opasti meitä siellä Pariisissa, käytiin parissa baarissa. Eka oli pieni, hieno, halpa. Syötiin patonki ja juotiin kalja jne. Sitten lähdimme puolalaiseen baariin, se oli kanssa hieno, joimme hunajaviina paukut. Sitten taksilla hotelliin. Minä ihastuin Pariisiin, sen kapeisiin katuihin ja vanhoihin taloihin sekä vinttihuoneisiin. Komia oli, no yö meni aamu tili, aamupala oli hyvä. Takaisin keskustaan elikkä metroon, keskustaan, Pompidou keskus. Nyt oli reilut tunti aikaa katsella. Menin Helin ja Kaijan kanssa museon omia kokoelmia katsomaan. Siellä oli maalauksia, piirustuksia ja veistoksia. Otin kuvia veistoksista mm. Brancusi ja Giagometti. Sitten kiireellä takaisin hotelliin. Ai niin, me menimme ensin ohi oikean pysäkin mutta pääsimme bussilla takaisin hotellille. Kamppeet mukaan ja lentokentälle. Siellä oli paljon poliiseja ja sotilaita. Meidät tarkastettiin kaikki ja kassit kanssa ennen pääsyä odottamaan konetta. Koneeseen, se oli iso lentskari ja sitten menoksi klo 16.00. Dakarissa olimme klo 11.30. Kun tulin ulos koneesta luulin että turbiini hönkii niin kuumaa päälle mutta sitten totesin että täällä on tosi kuuma ja kostea ilma. Anna oli meitä vastassa lentokentällä ja sieltä jatkoimme majapaikalle Rufiqueennoin 20 km päähän keskustasta johonkin päin. Olin väsynyt ja oli kuuma. Syötiin ja sitten nukkumaan. Yöllä heräilin välillä mutta nukuin aika hyvin. Aamulla lähdimme sen Annen huvilalle kylään. Meillä on opas ja kaksi autoa joilla kuljemme kaikki ajot. Meressä oli ihana uida. Löysin hienoja simpukoita ja kotiloita. Rannalla oli myös paljon rapuja. Tulimme takaisin majapaikalle joka on hieno 3 kerroksinen talo, suihkut ja oikea wc. Olen piirtänyt paljon ja ottanut valokuvia mutta illalla tulee ikävä sinua. Ajattelen paljon sinua yhdentoista aikoihin ja monesti muulloinkin, niin kuin sovittiin. Minä tykkään sinusta niin paljon. Pitää kirjoitella tässä sinulle kirjeitä niin ikävä tasaantuu ja helpottaa, varsinkin aamulla kun on nukkunut yön yli. Terveisin Tapani
Tämä päivä oli ikimuistoinen. Lähdimme aamupalan jälkeen tutustumaan Dakarin keskustaan. Menimme pikku bussilla Dakariin, jätimme bussin ja ootimme kaikki 14 ja oppaamme Omar toista opasta. Opas tuli. Kävimme satamassa, siellä oli likasta niin kuin kaikkialla täällä ja ranta oli öljyssä pitkältä matkalta. Sitten menimme pikku torille missä löyhkäsi pahalta kalalta ja joltain muulta. Viljan piti laittaa lamellia nokan alle kun rupesi tekemään pahaa se löyhkä. Siitä jatkoimme kaupungitalon ja hienon Ranska vallan aikaisen rautatieaseman ohi. Jatkoimme hienoon ydinkeskustaan jossa komeita pankkeja, hienoja nykyaikaisia koru, kello, muoti jne. kauppoja. Pankkiin mentäessä oli kokoajan kauppiaita kaupittelemassa paitoja, koruja, soittimia, kelloja hajuvesiä, aurinkolaseja yms. Osta, osta huutoja kuului koko ajan. Hermostutti se tinkaaminen. Pankissa jonotimme ainakin tunnin. Jotkut paikalliset etuili ja se onnistuu siellä hyvin. Virkailijan tuttuja kaiketi. Kun oli meidän vuoro niin virkailija löi luukun kiinni ja lähti syömään. Siinä sitä oltiin ja hermostutti. No, mekin läksimme syömään. Ravintolaan mennessä kävelimme presidentin palatsin ohi. Oli taas kauppiaita joka paikka täynnä. Niitä on kuin kärpäsiä ja kerjäläisiä kanssa. Ruoka oli huonoa, oma vikamme kun otimme kaikki ns. tavallista jossa oli riisiä, lihaa ja kalaa. Se liha oli pahaa ja haisi lannalle ja paskalle mutta söin kuitenkin melkein kaikki. Ravintolasta taas takaisin pankkiin ohi kaupustelijoiden huutojen. Uusi pitkä jonotus. Vaihdoin 2.500 Ranskan frangia ja sain 250.000 CFA:ta, pankkivei välistä 5.000 CFA:ta joten jäi 245.000 CFA:ta. Kaikki rahat oli 10.000 CFA seteleitä eli vähän alle 100 Suomen markkaa. Jatkoimme torille jossa oli paljon kaikkea, ihmisiä, kauppiaita, hälinää, koko ajan joku yritti kaupata jotakin. Vaikka kieltäytyi ja ilmoitti ettei kiinnosta niin kauppiaat pyörivät sitkeästi ympärillä kuin kärpäset. Kun yksi kauppias luovuttaa niin toinen aloittaa. Omar, meidän opas vei kangaskauppaan jossa oli paljon kauniita kankaita. Siellä hälinässä yksi mies sanoi olevansa Omarin kaveri ja halusi myydä minulle paidan 5.000 CFA:lla. Minä läksin katsomaan paitoja, menimme kapeita kujia jotka oli täynnä ihmisiä, kaupustelijoita. Hieman alkoi pelottaa mutta menin perässä ja kohta olimme puodissa kulman takana. Toinen mies tuli myös myymään paitoja. Kauppiaat sanoivat olevansa veljeksiä. Heille syntyi riita paitojen laadusta ja hinnoista. No, minä sanoin että ostan yhden paidan per myyjä ja sillä siisti. Siispä tinkasin hintaa joka oli alussa 50.000 CFA:ta. Tinkasin 40.000 CFA:n ja aloin olla jo väsynyt kaupantekoon, halusin pois. Maksoin paidat ja läksin pois. Takaisin kävellessäni aloin miettiä paitojen hintoja. Menin Omarin ja muiden luokse toiselle kaupalle. Jokke ja Terhi olivat myös ostaneet paidat toiselta Omarin kaverilta, muka. Yhtäkkiä minä tajusin laskeneeni väärin ja olin ostanut kaksi paitaa noin 200 mk kappale! Kyllä vitutti, raaka kusetus mutta se oli jo myöhäistä herätä siinä vaiheessa. Kokoonnuimme yhteen ja odottelimme Maijaa joka oli soittamassa puhelimella Suomeen isälleen. Hän kerkesi sanoa vain muutaman sanan kun puhelu katkesi ja se puhelu maksoi 5.000 CFA:ta eli noin 50 Suomen markkaa. Maijaltakin pöllittiin repusta kirje mutta siinä ei ollut kuin pelkkä Radekille menevä paperi elikkä kallista täällä on tietyt asiat. Omarille kerroin tapahtunee ja hän sanoi että meitä oli huijattu ja kyllähen se jo tiedettiin. Kauppiaita oli kokoajan meidän ympärillä ja molina kova. Lähdimme hakemaan Joken ja Terhin pois kauppiaiden piirityksestä. Hälinä ja kuumuus kasvoi meidän ympärillä. Menimme kaikki sellaiselle käsityötorille. Tori oli semmoinen sisäpiha ja siellä oli rauhallista. Tuntuu hyvältä istua ja katsoa kun joku taiteilija näytti hiekkataulun tekoa ja bändi soitti musiikkia. Omar haki meidät sieltä myöhemmin pois bussilla. Kävimme vielä yhdellä torilla jossa oli paljon puuesineitä ja rumpuja. Antiloopin sarvet maksoi 40.000 CFA, iso rumpu 50.000 CFA, pieni rumpu 15.000 CFA. En ostanut mitään. Säästä rahaa, ajattelin ja mieti tarkoin mitä haluan, ehkä se rumpu sieltä Bamakosta päin ja Virpille hieno hame pitää teettää. Majapaikalle palattiin noin klo 19.00 illalla ja väsytti. Syötiin hieno iltapala, nyt on hyvä olo. Aamu oli hieno, söimme aamupalan ja lähdimme bussilla Dakariin taidekoulua katsomaan. Löysimme perille, koulu oli aika pieni, oppilaita vain muutama paikalla koska koulu alkaa vasta ensi viikolla. Palasimme takaisin majapaikalle ja tytöt alkoi laittaa hiuksia leteille. Pian meillä kaikilla on varmaankin päät täynnä pikku lettejä. Eilen laittoi letit Riika, sitten Vilja tyttö, tänään Terhi, Marjo ja Inka. Annan, meidän emännän ja Inkan kanssa mentiin autolla katsomassa sementtitehtaan uima-allasta tässä lähellä, on hieno. Sieltä tultiin takaisin viereiselle torille katsomaan vaatteita ja kankaita. Viljasta otettiin mitat, sitä pyöriteltiin kuin pullataikinaa, oli aivan hikinen urakan jälkeen. Oli hauskaa. Anna oli oppaana kun menimme katsomaan kankaita, löysin Virpille kaksi kpl kankaita, eka 4 metriä ja toinen 6metriä, hinta yhteensä 11.000 CFA. Raha asiatkin alkaa luistamaan, hyvä. Tyytyväisenä palattiin talolle ja sieltä jatkettiin uimaan. Minä ja Tuula Karjalainen kävelimme yhdessä kun minä osasin sinne uima-altaalle. Ympäristö matkalla on rumaa ja likaista, ojat ovat täynnä likaista haisevaa lietettä. Yksi vähän pöljä vanha mies tuli minulta kerjäämään rahaa, minulla ei ollut antaa ja se rupesi tönimään. Heti tuli muita miehiä puhumaan sille järkeä. Täällä ihmiset ovat uteliaita ja ystävällisiä mutta on seassa harvakseltaan vähän yksinkertaisia jotka ovat arvaamattomia. Täällä on rikoksista kovat rangaistukset, jos varastaa vähän istuu vähintään viikon linnassa jossa ei ole ruokaa, omaisten tai ystävien täytyy tuoda ruoka sinne. Huumeet ovat myös täällä kiellettyjä niin kuin muuallakin mutta tuomiot ovat kovia. Pääsimme perille altaalle ja muutkin ryhmäläiset tulivat sinne perässä. Uimme, oli ponkkulautakin. Joimme oluet, rentouduimme. Palattuamme majapaikalle annoin talon vahdille, vanhalle miehelle kaksi poronsarven pätkää ja näytin kuvia poroista. Mies oli tyytyväinen ja iloinen. Teen ehkä huomenna viilalla hänen nimen niihin sarvenpätkiin. Sitten syömään iltapala, keittoa, patonkia ja papuja ihanassa kastikkeessa sekä hedelmiä. Päivällä söimme riisiä ja mustekalaa. Päälle juotiin kahvit. Ruokajuomana oli vesi ja hyvänmakuinen mehu. Aamulla annoin sarvenpätkän myös meidän oppaalle Omarille.
1.11.1995 Jääkaapissa on olutta, spriteä,coca-colaa, on tiistai ilta klo 23.00. Lähdemme bussilla sementtitehtaan yöhön, se on lähellä armeijan kasarmeja, suuret juhlat siellä, esiintyy kuulemma hyvä afro bändi. Illalla juhlat! Menimme viidellä autolla juhlapaikalle noin klo 24.00 yöllä. Sementtiyö on tämän paikallisen urheiluseuran vuotuinen juhla jolla kerätään rahaa seuran toiminnalle. Juhlat pidetään kasarmilla joten järjestysmiehiä on paljon. Menimme kaikki neljätoista järjestyksessä Annen ja Francan johdolla sinne sisälle. Siellä oli bändi lavalla, iso tanssilattia, pöytiä, katoksia, hieno paikka. Sitten tuli juomia, giniä whiskyä, vettä, coca-colaa, pastista. Istuttiin ja juotiin. Mulla oli kamera ja Markuksella nauhuri. Lähdin kuvaamaan lämmittelybändiä ja Markus nauhoitti kunnes yksi iso järjestysmies, ehkä bändin manageri tai joku kielsi meitä kuvaamasta ja nauhoittamasta. Ilta tai yö jatkui, kävimme tanssimassa, joimme ja höpötimme Markuksen kanssa kahdestaan. Esiinnyimme muka lehdistön edustajina ja saimme kuvattua ja nauhoitettua kasetillisen verran. Siellä oli paljon ihmisiä, kutsuvieraita hienosti pukeutuneina. Illan pääesiintyjä oli Youssun Noor. Juhlat olivat mielestäni liian länsimaiset, sellaiset jäykän oloiset. Arvelin että olemme täällä jotenkin etuoikeutetussa asemassa mutta mitäpä tuo haittaa. Palattiin takaisin majapaikalle noin klo 04.00 aamuyöstä kahdessa ryhmässä.. Aamulla oli mukavaa, heräsin klo 08.00, aamupalalle ja tässä nyt odottelen autoa, olemme menossa ruukuntekijän luo, tänään aloitetaan hommat….masennus, ikävä, häpeä, krapula olen lyttyyn poljettu, nyt minusta ei ole mihinkään! Taiteessa ei ole lakia, se on vapaa temmellyskenttä. Tämä päivä oli hurja ja hullu päivä. Ilta oli rauhallinen, kävimme kuuntelemassa hienoa kuoroa. Se oli kaunis harras tapahtuma. Alan nukkumaan mutta tänään oli mielessäni ja sisälläni sota kahden eri kulttuurin taisto, hullu tapaus jossakin vaiheessa se oli käytävä. Minulla se oli ja se on ohi nyt ilta klo 23.25
2.11.1995 torstai aamu Paha olo, aamupala ja päälle ripuli. Parempi olo. Vettä täytyy juoda paljon ja malaria lääke ottaa säännöllisesti. Tein tänä päivänä afrikkalaisen emon jolla oli lapsia ympärillä, kuusi rintaa ja kolme vauvaa selässä. Soitin Virpille puolilta päivin, oli mukava kuulla Virpin ääntä, koti-ikävä helpottui huomattavasti. Sen jälkeen kävin heittämässä mereen kaksi kiveä, minut ja Virpin. Aloin myös muovata lehmää, saan sen ehkä huomenna valmiiksi. Kävimme uimassa altaalla, siellä on mukava olla. Tämä kulttuuri on voimakas, no, nyt täytyy levätä ja olla rauhassa sillä täytyy olla kunnossa kun lähdemme Maliin päin. Tänään oli lihaa ja perunaa ruokana, oli hyvää. Eilen kerroin kaikille lapsuuden muistoja sekä Tykkyläisestä Pudasjärveltä. Kaikilla oli hauskaa ja naurua piisasi. Kyllä tämä on melko hurjaa ja jännää mennä täällä oudossa vieraassa maassa. Sunnuntai, maanantai ja tiistai meni aika mukavasti. Kyllähän sitä sattui kaikkea mutta keskiviikko ja tämä torstai on ollut vähän kuin krapula. Sitä on jotenkin väsynyt ja laiskistunut. Alkuinnostus on poissa ja on tullut tämmöinen huippu tuossa vastaanotossa, nyt täytyy rullata sillai joutokäynnillä. Heh heh.
Perjantai 3.11 1995 Lauantai Olo on parempi, meinaan maha pelaa. Ei tässä muuta oikein ole ollutkaan. Yön nukuin hyvin. Aamu on täällä hieno kun ikkunamme alla on torikatu molempiin suuntiin. Sieltä alkaa kuulua pientä hälinää, ihmisten puhetta, lasten leikkien ääniä, naisten, koirien, autojen ääniä jotka voimistuu pikkuhiljaa. Alkaa noin klo 06.00 ja klo 07.30 olet varmaan jo hereillä. Meillä on illat olleet kivoja, olemme istuskelleet pöydän ympärillä ja jutelleet kaikista asioista. Enimmäkseen keskustelut ovat olleet mielenkiintoisia, hauskoja, rentouttavia. On puhuttu kotimaasta, lapsuudesta, lumesta jne. 5.11.1995 Sunnuntai Kun Dakarin lentokentälle astuu jo silloin pää kastuu. Autorähjällä mennään, ei ole kiire kellään. Omar meille hymyilee, kauppiaat kulmissa lymyilee. On lompsassa rahhaa, ei siis mieltä pahhaa. 6.11.1995 Maanantai Tänään menemme Coreen saarelle Dakarin edustalle, on kuulemma hieno paikka. Semmonen Senegalin Suomenlinna. Eilen illalla kirjoittelimme runoja Tuulan kortteihin, tuli ihan hienoja. Aamupala oli normaali, patonkia, kahvia, mehua, jogurttia, hilloa, hedelmiä. Coreen saari on vähän kuin suomenlinna. Orjien talo oli vaikuttava ja hirveä muistutus ihmisen typerästä historiasta. Saarella on sotaisa historia, tykkejä,bunkkereita jne. Jännitys alkaa pikkuhiljaa lisääntyä Maliin lähdön takia. Käynti Coreen saarella. Käveltiin Omarin ystävän johdolla orjien taloon. Siellä oli esittely, vaikuttava paikka. Siellä on pidetty orjia kuin eläimiä. Naiset, miehet, lapset erillään, perheet on erotettu. Nainen on ollut arvokkaampi hedelmällisyyden takia. 260x260 oli miesten tyrmä, siellä pidettiin 15 miestä kiinni kahlittuna kaulasta ja ranteista, seisaallaan. Kerran päivässä pääsi vessaan, julma järkyttävä paikka. Me laahustimme oppaiden ja kauppiaiden kanssa yhdessä kirkkoon josta jatkoimme tykkejä ja paria bunkkeria katsomaan. Vihdoinkin syömään, ruokana oli kalaa, alkupalat olivat katkarapuja. Kala oli iso ja pää oli mukana. Markuksella teki heikkoa, kovin oli kalpea. Kala, ranskalaiset perunat sekä riisi tulisella kastikkeella, leipää, kaikki maistuivat hyvälle. Jälkiruoka oli ananasta ja banaania, kahvia. Maha täynnä. Jatkoimme matkaa ja poikkesimme uimaan. Piirtelin kaikessa rauhassa ja alkoi jo vituttaa nuo kauppiaat. Vittu kun ne kauppaa semmoista paskaa ja krääsää koko ajan ihan tosissaan voihan helevetti! Takaisin satamaan ja laivalle klo16.30. Dakariin ja taas ne vitun kauppiaat voi vittu kyllä ne jaksaa. Omar hommas bussin, sillä kohti Rufisqueta, ruuhka oli taas mahdoton. Sinne päin ei ole kuin yksi tie Dakarista. Lopultakin perillä majapaikassa ja heti suihkuun, huh oli mukavaa. Kun tulin suihkusta kaikki huusi alhaalla että täällä on Tykkyläinen. No, minä läksin katsomaan, siellä se oli Suomen kuvalehdessä, monen sivun juttu. Kyllä nauratti kun keskellä Afrikkaa on Tykkyläisestä juttu no sellasta. Näytin Omarille kuvia harrikasta ja Virpistä ja veistoksista ja possuista.
7.11.1995 Tiistai Käppäiltiin pitkin Rufiksen katuja etsittiin moskiittoverkkoa ja juomaleilejä, ei löytynyt. Palattiin osittain kotiinpäin ja hoksattiin Joken kanssa pari rautakauppaa. Puolijuksua sinne. Sieltä löytyi vasaroita ja kivitalttoja sopivia vehkeitä jännää. Takaisin talolle, alkoi armoton työnteko kivisellä rannalla, oli kuuma, nahka kärysi. Oli kiva työstää tätä paikallista mustaa kiveä. Tein ison merihengen tai merenvartijan ja viimeistelin Virpin. Löysin hienon paikan Virpille, nyt se seisoo ja katselee merelle. Tein tämän työn ikävässä kotia Virpin luo ja taas tämä merenhenki on kunnianosoitus tuota suurta vettä kohtaan. Nousuveden aikana se ärjyy ja lainehtii siihen malliin ettei tahtonut unta saada. Oli kuuma, vettä täytyi juoda paljon. Noin klo 02.00 söimme herkullisen kanapadan, oli niin hyvää tuli taas syötyä liikaa. Ruuan päälle mentiin sakilla uimaan altaalle, volttihyppyjä, sukelluksia ja Kain ui upponallea, oli hauska iltapäivä. Kuumuus ei tuntunut niin kovalta uima-altaalla. Tultiin viimeisen kerran kylän läpi talolle, olen alkanut tottumaan tähän paikkaan, hajuihin, kuolleisiin kaloihin. Koiriin, laihoihin kissoihin, hevosiin. Likasta ja kurjaa seutua mutta näille ihmisille tää on kotiseutua. Kurjuuden ja köyhyyden seasta löytyy paljon loistavia taitajia ja kauneutta. Pakkasin ison ja pikkurepun. Onneksi Vilja suostui viemään mukanaan pikkurepun takaisin Suomeen. Iso reppukin tuli vielä puolilleen. Sooda on hieno ja sympaattinen ihminen, mahtava kokki. Iltapala oli herkullinen. Ekaksi patonkia ja keittoa, sitten tonnikalasalaattia ja lopuksi vatkulia. Huomenaamulla me lähdemme kohti Malia ja ilta on vielä nuori. Klo 20.30 Tapani Kokko kuvanveistäjä. Matka jatkuu Maliin Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään. |
- Tietoja
- Osumia: 4370
|
Toimin Senegalissa Suomen ympäristökeskuksen konsulttina loka-joulukuussa 2001. Projektin tarkoituksena on kartoittaa Senegal-jokeen rakennettujen patojen vaikutusta joen käyttöön ja luontoon. Asuin kaksi kuukautta Pohjois-Senegalissa sijaitsevan Djoudj`sin luonnonsuojelualueen biologisella tutkimusasemalla.
Vesisaniainen ja -salaatti kasvavat vedenpinnalla kelluen tiheänä mattona. Kyseiset lajit ovat aiheuttaneet suuria vahinkoja muillakin trooppisilla alueilla Aasiassa, Australiassa ja Afrikassa. Tunnetuin tulokaslaji lienee vesihyasintti, joka kuitenkaan ei ole onneksi vielä levinnyt Senegal joelle. Tulokaslajit tukkivat koko Senegal joen uoman, joten paikalliset kalastajat eivät päässeet kanooteillaan liikkumaan joella. Kalastus on Djoudj`sin läheisten kylien pääelinkeino, joten tämä oli katastrofi kylien asukkaille. Kasvustot peittivät alleen mattona koko vapaan veden, joten muuttolinnut eivät kyenneet tunnistamaan jokea lennosta. Kasvit estivät myös pelikaanien ja merimetsojen kalastusta. Senegal joen sivuhaarassa sijaitsee Lac de Guiers, Senegalin suurin järvi josta pumpataan juomavesi Dakarin ja suuren osaan maata. Tulokaslajit uhkasivat vallata myös järven joka olisi vaikeuttanut tai peräti estänyt vedenoton. Lisäksi kasvit olivat ihanteellinen lisääntymisalue malariasääskille ja bilhartsia loisen väli-isäntänä toimiville kotiloille. Projektimme on pyrkinyt kontrolloimaan näitä haitallisia vesikasveja monin eri keinoin. Mekaanisessa torjunnassa kasveja kerätään vedestä ja nostetaan rannalle kuivumaan ja kompostoitumaan, ongelmana on kuitenkin työn raskaus ja tarvittavien välineiden puuttuminen. Kasvien myrkyttäminen ei tule kysymykseenkään, koska aluetta käytetään kalastukseen ja myrkkyjen sivuvaikutuksista ei koskaan voi olla varma. Projekti on kuitenkin menestyksekkäästi onnistunut biologisessa torjunnassa. Joelle on vapautettu kärsäkkäitä, pitkäkärsäisiä kovakuoriaisia, jotka syövät vesisalaattia ja vesisaniaista. Kyseiset hyönteiset on löydetty samalta alueelta josta kasvit ovat kotoisin. Laboratoriossa on ensin varmistettu, että hyönteiset käyttävät ravinnokseen ainoastaan kyseisiä kasveja eivätkö tuhoa muita lajeja. Biologinen torjunta on onnistunut erinomaisen hyvin. vesisalaatti on kadonnut joelta miltei tyystin ja vesisaniaisiakin löytyy enää erittäin vähän. Kärsäkkäät syövät toukkineen kasvin lehtiä ja juuria. Näin vahingoittunut kasvi ei enää voi kellua vedenpinnalla vaan uppoaa pohjaan. Tein tutkimusta näiden kärsäkkäiden vesisaniaisen tuhoamisnopeudesta. Osallistuin myös haitallisten kasvien levinneisyyden kartoittamiseen joella. Tehtäviini kuului myös pitkä tutkimusmatka pitkin Senegal -joen vartta aina Malin rajalle saakka Kidiran kaupunkiin. Projekti tekee kasvillisuustarkastelun koko Senegaljoen jokilaaksosta ja minun tehtäväni oli tehdä satelliittikuvien tulkintaa varten maastossa kasvillisuuskartoitus. Matkasimme seitsemän päivää alueilla jossa ei ennen oltu autolla liikuttu. Tiet olivat huonokuntoisia jos niitä oli lainkaan. Eli erittäin kuumaa (yli +40), kuivaa ja pölyistä. Muutaman kerran puhkesi autosta rengas, bensa loppui tai auto sanoi työsopimuksensa irti.
Hieno kokemus, mahtavia maisemia ja ihania ihmisiä. Matkan huippukohta lienee yöpyminen paikallisissa perheissä. Söimme iltaisin perheen kanssa maassa istuen yhteiseltä vadilta thiebu dienia eli riisiä ja kalaa. Sitten kävimme nukkumaan Afrikan kirkkaan tähtitaivaan alle lehmien ja vuohien viereen. Aamulla heräsin, kun vuohi tuli syömään lakanan kulmaa. Anne Tarvainen Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään. |
- Tietoja
- Osumia: 4081
Sivu 1 / 7
