Heikki Alitalo 1923 - 2007

taidemaalari

Myllypuron taiteilijakylän senioritaiteilija, taidemaalari Heikki Alitalo täytti 80 vuotta 28.03.2003. Onnittelut mestarille pitkästä ja ansiokkaasta urasta.

© Heikki Alitalo

Taidemaalari Heikki Alitalon 80-vuotis juhlaa vietettiin 28.03.2003. Kuvassa mestari Heikki Alitalo keskellä sekä onnittelijat, Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kari Jylhä ja Taidemaalariiton puheenjohtaja Marjukka Paunila

Tragedia on alkanut
Komedia on päättynyt

Heikki, minkä ikäisenä törmäsit taiteeseen?
Kun olin 5-vuotias, joku piirsi minulle cowboyn kuvan. Siinä oli lierihattu tehty kahdeksikonmuotoisesta venkurasta ja lehvien takana oli lymyäviä hahmoja. Kuva pysähdytti minut ihmettelemään kuvaa ylipäätään, että se on sinänsä etäisyys johonkin toiseen maailmaan. Siitä lähtien olen ollut vakuuttunut tämän toisen olomuodon olemassaolosta meidän maailmamme rinnalla.

Milloin sitten heräsit itse taiteilijana?
Se oli sotavuosina. Olin kolme vuotta sodassa etumontussa Syvärillä, Kannaksella. Meidät oli alistettu päämajalle ja jouduimme tekemään iskuja painopisteisiin. Siellä kannon nokalla, vaikeissa olosuhteissa, tuli tehtyä ensimmäiset piirustukset.

Entä koulussa? Millaista oli saamasi taiteellinen opetus?
Olen syntynyt 1923 joten koulunkäynti alkoi 1930-luvulla. Tehtaankadun kansakoulussa sain piirustuksesta 6, mutta oppikoulussa se parani 8:aan. Opetus oli sellaista kuivaa savipyttyjen piirtämistä, mallin mukaan siis.

Modernismi oli jo pitkällä Euroopassa tuolloin. Tuliko se mitenkään vastaan koulussa, näyttelyissä tai lehdissä, painokuvina tai muuten?
Ei lainkaan. Vasta 1940 luvulla tuli painokuvia. Aluksi ihastuin Picassoon, sittemmin Matisseen. Tapani Raittila kehoitti tutkimaan enemmän Matissea, koska hänen mielestään tämä tulee kestämään kauemmin kuin Picasso.

Mistä ammensit kulttuuritietoisuutesi sodan jälkeen?
Se oli Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria, jota meidän sukupolvemme, esimerkiksi Henrik Tikkanen ja Kari Suomalainen, ahmi. Minäkin luin sen kolmeen kertaan: Sehän on aivan ihmeellinen kirja. Friedell pystyy liikkumaan kaikilla alueilla politiikasta muotiin ja taiteisiin. Hänellä on ylittämätön tyylien ja aikakausien taju.
Friedell on kirjoittanut oman " ekspressiivisen" versionsa eurooppalaisen sivistyksen suhteellisuuksista. Hänen kuvauksensa esim. eri aikakausien taiteilijoista ovat erittäin osuvia.

Mikä ajatus Friedelliltä on jäänyt mieleen?
Ehkäpä Friedell kommentti Maupassantista, mitä käytin Åke Mattaksen muistokirjoituksessa. "Hän ei ollut koskaan uusi eikä koskaan vanha, eikä siksi tule koskaan vanhenemaan"

Sinulle Åke Mattas oli se suuri taiteilija, joka vaikutti omaan tekemiseesi. Milloin tapasitte?
Se oli 1948, kun Åke muutti Oulusta Helsinkiin. Minä olin aiemmin Taideteollisen keskuskoulun iltalinjalla, mistä sain tarpeekseni muutamassa kuukaudessa. Åke oli sittemmin "kaksi vuotta Akatemiassa, kaksi vuotta liikaa", kuten hän tapasi sanoa. Åken tapaaminen teki minusta taiteilijan, mutta se tapahtui vähitellen. Itse asiassa en aluksi lainkaan heittäytynyt taiteilijaksi. Minulla oli perhe ja kolme lasta. Tein leipätyötä kemigrafilaitoksella faktorina, tuotin kuvatoisintoja, mainoksia jne.
Olin ollut Lapissa jonkin aikaa maalaamassa. Tauluni olivat hyvin värikkäitä. Åke sanoi "Sinä hallitset värillisen skaalan, nyt olisi aika opetella harmaa"
Niinpä siirryin harmaaseen, mitä kesti aikansa. Tosin välillä tuli "kamakura kausi" Se liittyi ihastukseeni japanilaiseen 1400 luvun kamakura tyyliin. Maalausten väriskaalat ja viivoitukset, erityisesti sotahaarniskojen rytmiset viivat vaikuttivat tekemiseeni.

Jatkoit siis ekspressionismin itävaikutuksen perinnettä, joka alkoi van Goghin ajoista. Hänhän jäljensi öljyväreillä Hokusaita, innostui japanilaisten puupiirrosten tavasta jäsentää väripintoja.
Vincent maalasi värillisen väliviivan värillisten pintojen väliin. Hänellä oli uskomaton värisilmä ja todellisuuden taju. Siksi hänkin päätyi Japaniin. Eihän sen parempaa taidetta olekaan, mitä japanilaiset ovat saaneet aikaan. Eipä ihme, että se on vaikuttanut niin syvästi länsimaiseen taiteeseen.
Tässä on myös romantiikan ja eksoottisuuden lähde: van Gogh ja etenkin Paul Gauguin ovat paitsi modernismin aloittajia, myös ylittämättömän elämänvoimaisten maalausten tekijöitä ja uhkarohkeita seikkailijoita.
Gauguin olisi halunnut tulla pois Tahitilta loppuvaiheessa. Hän kirjoitti Pariisiin kustantajalle, että tämä lähettäisi rahaa. Vastauksena oli: "Elämänkerta on jo kirjoitettu." Se oli siis kuolemantuomio.

Åke Mattas on Suomessa ollut tällainen heittäytyjä. Hänhän kuoli hyvin nuorena, 42 vuotiaana vuonna 1962. Miten luonnehtisit hänen taiteilijatyyppiään?
Hän oli hyvin sivistynyt ja vakava, mutta ailahtelevainen. Hän oli Oulusta hyvästä kodista, isä oli paperitehtaan johtaja. Kun Åke oli 5 vuotias sai isä työtehtävän Kreikasta, missä he elivät monta vuotta. Nämä kreikkalaiset tunnot seurasivatkin Åkea koko elämän.

Kreikkalaisuus näkyy myös sinun maalaustesi taustalla.
Å ke osoitti minutkin näille lähteille. Tavallaan kuitenkin olemme näiden mytologisten teemojen uhreja, emme pääse niitä pakoon. Meidän historiamme pyörä sutii niissä paikallaan. Olisi jo aika päästä eteenpäin, kirjoittaa oma historiamme. Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden vuoropuhelut kertovat tästä prosessista. Meillä on kreikkalainen sivistys ja kristinusko, mistä Pilatus pesee kätensä.

Mitä tuo historian kuuluisin käsienpesu mielestäsi tarkoittaa?
Jokainen pesee kätensä siitä, että jotain uutta voisi tulla näköpiiriin. Ei haluta tuomita tätä idealismia, mutta ei voida myöskään lähteä mukaan (Waltari muuten osti minulta pari taulua, joista toinen kuvasi taiteen keräilijää, joka on kontallaan lattialla tutkimassa teoksia. Waltarilla oli tämä teos sänkynsä päädyssä. Waltari ymmärsi hyvin taidetta, hän sanoikin: "Olen syntynyt purppurasaappaat jalassa.") Minulle Sinuhe on hyvin tärkeä ajaton ajankuvaus, eikä sitä taas voisi olla olemassa ilman Thomas Mannin Joseph sarjaa.

Jos menemme taas omaan taiteeseesi, mitkä ovat siinä vaikutteesi?
Lähtökohtana on Minä! En osaa sanoa suoranaisia vaikutteita, en matki ketään, enkä edusta mitään traditiota. Tietenkin olen matkustellut etelässä, Espanjassa, Egyptissä ja tuo valo siellä on vaikuttanut minuun paljon. Vaikka olin Claude Monetin puutarhassa pari vuotta sitten, ei Monet ole minulle niin tärkeä. Impressionismista puuttuu kapina. James Ensor on läheinen, koska hän lyö rikki sovitun maalaus tradiition säilyttäen ekspressiivisen tyylinsä. Tietenkin Pierre Bonnardin värit ja nuoren Oscar Kokoschkan voima ovat vaikuttavia.
Olen aina etsinyt syvyyttä maalaustaiteessa, en tekniikkaa, tuollaista dufymäistä virtuoosisuutta. Siinä Åke oli hyvä opettaja. Hänelle maalauksen piti olla ehdottoman totta ja elämysläheistä. Joku Unto Pusa oli Åkelle myrkkyä. "Siinä ei ole elämää." Kun Mattas näki filmin Punainen Mylly, joka kertoi vuosisadan vaihteen Pariisista, sanoi hän: "Kyllä tuo Sutinen on jotain." Sutisella Åke tarkoitti Chaim Soutinea. Touloise-Lautrec oli hänelle materiaalisesti liian ohut, vaikka kyllä Åkea liikutti tietenkin tämän dekadenssi ilmapiiri.

Te vietitte paljon aikaa yhdessä Mattaksen kanssa, maalasitteko myös samoja aiheita?
Olimme Pariisissa yhteisellä matkalla 50-luvulla. Maalasimme kyllä samoja malleja ja kiertelimme museoissa. Louvressa Egyptin osasto oli Åkelle kaikkein läheisin.

Minuun Paolo Uccellon rytmikkäät työt vaikuttivat vahvasti. Samoin Giotton siniset taivaat, joista enkelit ilmestyivät. Nehän ovat ensimmäiset ekspressiiviset kohdat taidehistoriassa. Kerran maalasin taulun Dantesta ja Beatricesta tapaamassa. Heistä kerrottiin, että he todella tapasivat vain kerran. Siihen kuvaan laitoin enkeleitä taivaalle puristelemassa käsiään ikään kuin sanomaan: Tehkää nyt herrantähden jotain…

Mattas oli viehättävä seuramies, mutta vain hiukan alkoholia ottaneena. muuten hän oli täysin sulkeutunut. Humalassa hän saattoi olla pirullinen ihmisille, jota käyttäytymistä hän myöhemmin kyllä katui. Hän sanoi: "Kännissä ei saa maalata mutta krapulassa kyllä." Kerran tapasimme Tyko Sallisen ja Aimo Kanervan Elitessä. Åke sanoi Aimolle: "Kuule, sinä olet ollut aikaisemmin parempi." Aimo suuttui ja oli kaataa pöydän. Tyko liittyi siihen ja heitti sekaan seteleitä. Riita päätettiin selvittää jatkoilla Kanervan työhuoneella. Tyko lähti kotiinsa Lallukkaan, vanha mies kun oli. Mechelininkadulla Aimo näytti maalauksen, jonka hän juuri oli myynyt Ateneumille. Siinä oli kaksi puuta. Åke pysyi kannassaan ja sanoi: "Olit sittenkin aiemmin parempi." Aimo löi siitä hyvästä korvapuustilla Åkea. No he itkivät lopulta yhdessä ja asiasta sovittiin. Sittemmin Åke omisti Aimon Jeesus taulun, sen, millä ovat niin isot rinnat, että sitä kutsuttiin Jeesuksen äidiksi.

Mattaksella itsellään on hurjan ilmaiseva viiva, minkä traagisuus viittaa Edvard Munchiin. Kun Åke heittäytyy groteskiksi tulee mieleen Egon Schiele tai Otto Dix. Mikä hänen töistään on sinua eniten koskettanut.
Å ken maalauksista on paras Åke itse. Vaikka runoilija sanookin "yksi on ylitse muiden", niin Åken töistä ei voi nostaa jotain erikseen. Niissä on tuo etelän aurinko ja Oulun kalseus. Joskus Åke kutsui minua kritisoimaan töitään, mutta en kyennyt muuta kuin ihmettelemään. Se mikä kosketti oli juuri Åken suhtautuminen ihmiseen ylipäätään: ihminen on tärkeä; mitä ihminen sisällään kantaa, se on tärkeää.

Entä Tyko Sallinen?
Mirrin kuvat ovat hienoja, eivät tämän itsensä näköisiä. Pikemminkin ne ovat hiukan "tuhmia" Mirrille. Pyykkärit ovat tosi vereviä, enemmän kuin realismia. Kuutamoiden väkevyyttä ei voi unohtaa. Minulle Hihhulit ovat liian raskaita ja ruskeita. Itse asiassa minun oli vaikeaa ymmärtää niitä. Katselin niitä aina uudestaan ja kyselin itseltäni, että mikä niissä on sitä taidetta. Mutta ymmärrän, että Tykolla oli raskas lapsuus lestadiolaisvanhempien piirissä ja vasta paettuaan Tanskaan hän vapautui sitä.
Å kella ei ollut tällaista taustaa, mutta silti hän pakeni hienostotaustaansa puolestaan rantajätkien pariin. Mattas eli jatkuvasti reunalla, hän etsi tuota horjumispistettä. Kerrotaan hänen kuolemastaan, että kun hänet oli viety katkaisuhoidosta tuolta Pengerkadulta sairaalaan, oli hän repinyt letkut irti ja sanonut "Kun kerran ollaan menossa, niin ei estellä" Tuskin se on totta, mutta se on hyvin kuvaavaa Mattakselle.
Hänen viimeisissä omakuvissaan on samanlaista tuhoutumista kuin Schjerfbeckin tai Rembrandtin vastaavissa, mutta se on Åken romantismia. Ei Åke ollut niin huonossa kunnossa loppuaikoina. Muistan kerran hänen viimeisinä vuosinaan, miten juoksimme kirjailijaseura Kiilan kokouksesta niin vietävää vauhtia ehtiäksemme kapakkaan ennen sulkeutumisaikaa. Siinä oli perässä pysymistä.

Entä tunsitteko te " Pikku Ollia", Olavi Martkaista?
Hänet me tapasimme monta kertaa ja lähinnä Kämpissä, joka tuolloin oli taiteilijoiden kohtaamispaikka. Kerran hän sulkeutui vessaan, ja kun portsari sitten aukaisi oven, löytyi Pikku Olli sieltä sieltä pytyltä piirtelemässä luonnoksia. Hän oli sanonut: "Minä tässä komppineeraan vähäsen."
Kun Swen Grönvall piti maalauskurssia jossain rannalla, kiinnitti ryhmän huomiota mies, joka asetti kenkänsä kalliolle ja maalasi niitä. Pikku Ollihan se oli. Hän taisi olla kaikkein suurin outsider boheemi, metsien mies.

Kävittekö Mankkaalla hänen metsäateljeessaan?
Ei me käyty. Olavi eli metsissä ja kuolikin sinne. Välillä hän eli koiranhoitajana ja asui koirankopissa, milloin missäkin. Mutta hieno maalari hän oli. Se sinipunertavuus hänen töissään on omaperäinen.

Oliko Mattaksella kapinavaihetta, kuuluiko hän johonkin ryhmään ja tekikö hän julistuksia?
Ei lainkaan. Vuonna 1959 hän irroittautui Suomen Taiteilijaseurasta "Vastavallankumousryhmäksi", mutta ei siinä ollut mitään poliittista, vaan huippumaalarit protestoivat seurassa ilmennyttä harrastelijamaisuutta vastaan. Åke naureskeli julistuksille ja ylipäätään kirjallisille selityksille. Politiikasta hän sanoi: "Ne lossaa vähän sinne sun tänne, mutta taide on sen ylitse."

Keskustelitteko maailman syvyysulottuvuudesta?
Asuin Katajanokalla ja Åke jäi usein kiinaamaan sinne, nukkumaan karhuntaljan päällä. Useasti kävelimme Uspenskin katedraalin ympäri keskellä yötä ja keskustelu meni syviin kerroksiin. Åke pelkäsi tiettyä yön hetkeä, jota hän kutsui kiinalaisen horoskoopin mukaan "Härän hetkeksi". Silloin hän saattoi mennä aivan pois tolaltaan, nähdä näkyjä ja sellaista. Hänellä oli tapana keskusteluissa käyttää sitaatteja maailmankirjallisuudesta. Shakespearea hän luki kuin dekkareita. Suosikkilause Shakespearelta oli: "Mik olin, se olen."

Entä kritiikki, miten hän sen otti vastaan?
Kun kriitikko Vehmas kirjoitti hänen töittensä keskeneräisyydestä, kiivastui Åke sanoen: "Keskeneräisiä muka!" Tuona aikana maalauksien piti olla niin loppuun asti sliipattuja ja juuri sitä Åke vastusti. Hyvässä maalauksessa tuli hänen mielestään olla rosoisuutta ja se piti osata jättää kesken. Åke maalasi sillä tavalla, kuten silmä näkee; aina osittain, ei koskaan kaikkea yhdellä kertaa tarkasti. Ihmisen näköelimen käyttöhän on puutteellista. Päivittäin ihmiselle tulee vastaan valtavasti vaikutteita, mutta siitä nähdään vain murto-osa. Samoin kun jotain katsotaan, niin koskaan ei katsota loppuun asti. Nykyään kaupungilla liikkuessa signaalit vievät kaiken huomion. Sellainen vapaa katsominen keskeytyy jatkuvasti. Minun nuoruudessa 1930-luvulla sitä saattoi ajaa polkupyörällä Korkeavuoren kadun huipulta keskustan läpi keskeytymättä. Ei ollut esteitä.

Millainen suhde sinulla on kritiikkiin?
Ainahan se on ongelmallista, vaikka minut on otettu hyvin vastaan. Pekka Tarkka kirjoitti kerran taidearvostelun Hyvinkään yhteisnäyttelystä ja kuvaili teosteni luonnetta aika osuvasti: " He nostavat päänsä keltahehkuisesta helvetistä kuten Heikki Alitalon kasvot tivolin tintamareskista."
Toivoisi kritiikin palaavan siihen aikaan, kun runoilijat kirjoittivat taiteesta kuten Baudelaire. Runoilijathan ovat myös maalareita, hekin käsittelevät kuvia hyvin vapaasti. Heidän välineensä vain ovat halvempia.
Minäkin muuten olin kriitikkona 1960-luvun alussa. Hyvät ystäväni Arvo Turtiainen ja Jarmo Pennanen kutsuivat minut Kansan Uutisiin kirjoittamaan taiteesta. Se oli kamalaa hommaa. Omatuntoni ei sietänyt tuomita muita. Niinpä toimin ennemmin sellaisena taiteen ja tekijän yhdysmiehenä, joka välitti yleisölle sanomaa.

Voiko taide vaikuttaa yhteiskuntaan vai onko taide aina vain heijastusta?
Muutoksen siemen tulee aina taiteilijoiden kautta. Rousseaulla oli minusta taiteilijan asenne yhteiskuntaan ja tulihan se vallankumous sitten ajallaan. Marseillen kaupungin musiikinopettaja pimputti esiin Marseljeesin kansan lähdettyä marssimaan Pariisiin, mutta nämä vallankaappaajat olivat vain huonoja opettajia, kuten tämä Robespierre. He katsoivat ihmisiä väärästä suunnasta: " Me täällä ylhäällä ja te siellä alhaalla." Samoin oli Stalin, joka oli noviisi.
Hyvä opettaja on siitä hyvä, ettei hän pakota. Taide on juuri sillä tavalla vaikuttavaa, ettei se tahdo määräillä. Parhaita tuloksiahan ovat tehneet sellaiset kuin Victor Hugo ja August Strindberg, jotka olivat paitsi kumouksellisia kirjailijoita myös samanvertaisia maalareita. Heidän ei tarvinnut välittää taidemaailman muodeista ja säännöistä, vaan ajattelivat että tässähän minä poika pistelen.

Tunsitko Pentti Saarikosken?
1960-luvun alussa kaikki puhuivat hänestä, mitä uutta hän aina milloinkin oli saanut aikaan. Tein hänestä maalauksen harlekiinina. On siinä kunnioitusta hänen nerokkuuttaan kohtaan, mutta myös kritiikkiä: Vapaa on aina riippuvainen yhteiskunnasta ja on sen hoviklovni.

Sinulla oli 1970-luvulla tällainen osallistuva projekti W-suku. Mistä se sai aiheensa?
Kävin Sinebrychoffin museolla ja näin ruotsinvallan aikaisia kartanonherrojen muotokuvia. Innostuin tekemään tällaisen tutkielman kuvitteellisen W-suvun degeneraatiosta. Siihen liittyi myös ääninauha, missä kuvailin näiden hahmojen historiaa. Ei se ollut mikään poliittinen teos, mutta satiirinen kylläkin. Suomessa ei oikein ole satiirista perinnettä, koska siitä loukkaannutaan.

Entä nykytaide, ARS 95, miten suhtaudut siihen?
" Elvis, Elvis, mitä onkaan tuo meteli, ymmärrä sitä en lain, taidan olla hieman vanhanaikainen." Minusta se kaikki on jatkoa dadalle. Dada avasi ovia, antoi vihjeitä erilaisista tekemisen mahdollisuuksista, joilla ei tarvitse olla tekemistä varsinaisen taiteellisuuden kanssa.
Se liittyy myös johdettuun muotiin. Ennen muoti tai tyyli vaihtui hyvin hitaasti aikojen kuluessa siinä kun ihmisten elämä muuttui. Nykyään se ei liity ihmisiin, vaan uudet tyylit tehdään täysin eristyneenä ihmisistä ja ihmiset pakotetaan seuraamaan, mukautumaan niihin. Minä en koe tehtävää taiteilijana ollenkaan tuossa suunnassa.

Entä performanssi?
Tein minäkin yhden performanssin 10-vuotiaana. Yritin hypätä kerrostalosta kaiteen ylitse huopapeite laskuvarjona. Isä esti sen onneksi juuri ennen hyppyä. Ehkäpä siksi Ikaros on minua lähellä. Sehän kuvaa hyvin ihmiskunnan nykytilaa. Pyritään lentämään vähän liian korkealle liian nopeasti. Luonto kuitenkin on voimakkaampi ja asettaa rajat.

Tämän näyttelyn nimenä on Tyytymättömät Muusat. Mitä muusa sinulle merkitsee?
Muusat ovat kyltymättömiä! Miehen ja naisen suhteet ovat niin koukeroisia, ettei niistä saa pirukaan selvää. Yleensä tarinoissa miehet jahtaavat naisia kuten Apollo Dafnea, joka sitten viime hetkellä muuttuu oliivipuuksi. Tai naiset synnyttävät sankareita kuten Danae, jonka Zeus siittää kultasäteellä vankiholvissa. Yleensä nämä muusat saavat aikaan melskeitä, kuten Helena, jonka Paris vie Troijaan ja syttyy sota. Pandora on kaunis nainen, jonka lippaasta tulevat.

Nämä ovat miesten keksimiä tarinoita, joissa he pistävät paremmaksi tekosiaan. Esimerkiksi Odysseus, joka todennäköisesti pelehti näiden seireenien kanssa.
Kalevalassa muusat ovat häilyviä Ainoja ja hoivaavia Äitejä tai Pohjan Akkoja. Silti naisellinen elementti on se, mikä saa sankarit liikkeelle.
Niin, sanoihan tuo Juha Kankkunenkin että kotitallipäällikköä pitää viimeistään totella. Rautakansleri Bismarck sai aikoinaan koko Euroopan tärisemään, mutta kotona hän tärisi vaimonsa edessä. Åkella on maalaus Hallitus ja minä, siinä hän esittää itsensä hyvin pienenä ja vaimonsa voimakkaana etualalla.
Epäilemättä muusia on olemassa, mutta on helpompi puhua perunamuussista. Minulle se on sisäinen ääni, joka sanoi minulle kerran bussissa, että nyt otat hatkat töistäsi ja rupeat maalaamaan. Sama sisäinen perkele se nytkin pistää aina uudestaan tarttumaan pensseliin.

Sinun maalauksesi liittyvät mielessäni hyvin kirkkaaseen ulottuvuuteen, värien maailmaan, jolla on oma ajattomuutensa. Erityisesti keltaisen ja violetin vuoropuhelu valkoisen ohella luo korkean ilmapiirin. Oletko tutkinut väriteorioita?
Goethe kirjoitti puolet elämäänsä väriteoriaa ja on minulla se kirja hyllyssä, mutta en minä sitä ole tutkinut. Minusta väri on tunteen asia ja siihen ikään kuin kasvaa sisään maalatessa ja maalaus itsessään neuvoo mitä pitää tehdä seuraavaksi. En koskaan maalaa abstraktisti. Niissä on aina jotain vaikkapa Jeesus kävelemässä vetten päällä, mutta sitä ei kukaan juomaa.

Maalaus on prosessi, jossa paetaan teorian kahleista vapauteen. Koska maalaus on sitten hyvä tai tosi?
Maalauksen totuutta ei ole helppo löytää. tavallaan siinä valhe ja totuus ovat yhtä totta. totuus on iankaikkisuus ja se tappelee meitä vastaan niin paljon kuin vain voi. Aamulla ja illalla ihminen on aivan eri. Illalla tehty työ näyttää aamulla aivan muulta.

Eikö juuri tämä vaihtuvuus, tämä tunteitten muuntuvuus ole taiteen sisältö. Sama työ tuntuu eri aikoina aivan erilaiselta. Katsoja luo teoksen aina uudestaan. Teos elää katsojien sieluissa.
Aivan. Se vaihtuu joka hetki, joka vuorokauden aika. Taide on ihmisestä ihmiselle ja lopulta se on jokaisen henkilökohtainen valinta: Mitä minä olen, mistä minä tulen ja minne minä menen.

Siinä on loppujen lopuksi kaikki: Tragedia on alkanut. Komedia on päättynyt.

Haastatelija Erkki Pirtola